Yleissilmäys Yamatoon

Täällä taas, tai ainakin osittain. Tammikuu tulee olemaan minulla aika tiivistahtista, mikä sitten syö blogiin kirjoittelua. Mutta jos tässä valmistuisi toukokuussa, niin kyllä tuon kestää, vaikka hirvittääkin ainainen kiire. No, itseppä olen syypää tähän...

Räpsin vähän kuvia, joten nyt löytyy edellisestä blogimerkinnästäni Hopeanuoli ja Yamato Android-puhelimeen pari kuvaa, miltä nuo näyttävät puhelimen ruudulta katsottuna. Ja tästä päästäänkin itse tämän kertaiseen aiheeseen, nimittäin Takahashin toiseen koirasarjaan nimeltä Shiroi senshi Yamato (valkoinen soturi Yamato) tai ihan vaan Yamato.

Posti toi joulukuun alussa minulle Yamaton 4. julkaisun kokonaan, minkä sain tässä luettua. Yamaton 4. julkaisu on GNG:n 6. julkaisun kokoinen, vaikka ajattelin, että se olisi ollut vähän isompi. Julkaisussa on 10 osaa. Se on julkaistu vuonna 2004 ja kansien kuvitus taitaa olla sen aikaista. Nimittäin tyyli on hieman erilaista kuin sitten sarjassa.

Sori, en koskaan pääse eroon heijastuksista...

Gingapediasta löytyy pokkareiden kansikuvat.

Seuraavaksi vähän mietteitä sarjasta. En nyt spoilaa juonta (pikkasen vain loppua), varsinkaan kun en muista monenkaan hahmon nimeä.

Viimeinen osa piti ottaa mukaan joululomalle kotia, mutta lopultakin sain koko sarjan luettua. Täytyy sanoa, että oli aika tuhti paketti. Aikaisemmin kehuin sarjaa ennalta-arvaamattomaksi ja mielenkiintoiseksi ja sitä se olikin loppuun asti. Puolen välin jälkeen aloin kuitenkin tahtomattani vertaamaan sarjaa Hopeanuoleen. Piirrostyyli oli tässä vaiheessa sama kuin Hopeanuolessa, ilmestyiväthän nämä samaan aikaan. Samanlaisia ja -rotuisia koiria alkoi myös ilmaantua Yamato -sarjaan. Aivan Benin näköinen tanskandoggi ja Riki mustilla täplillä otsassa kuuluivat hahmokaartiin. Erilaisia mastiffeja näkyi myös, yllätys-yllätys, PALJON ja osa näistä muistutti Mossia ja Musashia. Ehken ihan kaikkea vielä kerro, mitä lopussa tapahtui, mutta kun aloitin viimeisen kirjan, pelkäsin jo valmiiksi, miten se tulee loppumaan. Tietystikin eeppiseen taisteluun, josta Yamato selviää voittajana ja mestarina. Yamato sen taistelun kyllä voitti, mutta taistelulla ei ollut niin paljoa painoarvoa, vaan enemmänkin keskityttiin ihmisten suhteisiin (pitihän pahisten tehdä parannus) ja heidän kiintymyksestä koiriinsa.

Tarinahan keskittyy pääasiassa koiratappeluihin, mitä nyt välillä harhautuu sivuraiteille, joten verta lentää. Miksi en sarjaa kuitenkaan paheksu tästä, on se, että koirilla on yleensä jotain kismoja, minkä takia he haluavat tappaa vastustajansa. Yamato varsinkin on hyvin suojelevainen ja on aina pelastamassa toisia ja kostamassa toisen mukiloimisen. Taistelijana Yamato ei ole luonnonlahjakkuus, vain todella sisukas ja saa kannustajistaan voimaa taistella loppuun asti. Mitenkään supervoimakas se ei ole ja saa varsinkin ennen ZTB-iskua muistuvan iskun oppimista lähes joka kerta köniinsä tai haavoittuu pahasti. Gingatodellisuudessakin Yamato olisi kuollut jo ensimmäisen pokkarin aikana (10-pokkari järjestelmässä).

Ei ehkä kaikista hiotuin sarja, mutta omalla tavallaan viihdyttävä ja Takahashin tuotannosta tykkäävälle voin suositella.