Fangit

Ajankohtaisuus ei ole minun vahvimpia puoliani, mutta nyt kun olen liikkeellä suht oikeaan aikaan, että Fangin toisen osan ilmestymisestä ei vielä viikkoakaan, niin voisin vähän omianikin mietintöjä kertoa tästä sarjasta.

Sarjan kaksi osaa eroavat huomattavasti toisistaan. Ensimmäisessä osassa keskitytään enemmän Askarin perimän sille tuomaan taakkaan, jolloin sitä havittelevat monet tahot (aivan liioitellusti) ja samaan aikaan Askari joutuu miettimään omaa suhtautumistaan ihmisiin ja eritoten, onko hänen isäntänsä sen arvoinen ihminen, jonka luokse kannattaisi palata. Toista osaa lukiessa harmitti, että sama teema ei jatkunutkaan enää seuraavassa osassa. Askarian nappaamisesta saatavaa summaa tärkeämmäksi tuli lopulta kansanedustajan yritykset salata laittomat tekosensa ja Askari päätyy välikappaleeksi raskauttavien tiedostojen viejänä ja suojelijana.

Fangin tarinahan on Akira Iton käsialaa ja taide Yoshihiro Takahashin, mutta en voi olla kiinnittämättä huomiota, että he ovat vaikuttaneet toistensa tuotoksiin sarjassa. Gingasarjoissa kertoja on ollut paljon äänessä, joten minulla oli totuttelemista, että Fangissa kertoja oli paljolti hiljaa ja tarina eteni vauhdilla eteenpäin pysyit perässä tai et.

Tachibana, Reiko ja Askari

Kahdesta osasta pidin enemmän ensimmäisestä osasta. Ammatin takia sen tarinaan kiinnitin myös enemmän huomiota (melkein valmis biokemisti). Askarin DNA:n tarvitsemisen tutkimustarkoituksiin kuulosti vielä ihan järkevältä, mutta menon perusteella aikomuksena oli enemmäkin pumpata koko koira tyhjäksi kuin ottaa pari näytettä, joka oltaisiin varmasti voitu hoitaa ilman yakuzojen väliintuloa. Heillä ei tainnut olla paljoa kokemusta koiran nappaamista, kun pelkin käsin yrittivät napata Askarin, joten homma näytti jopa koomiselta, vaikka veri lensikin.

Muitakin tieteellisiä faktoja oli vähän suurenneltu ja siroteltu tarinaan, joten minun mielenkiintoni kyllä pysyi ensimmäisen osan ajan ja Akira Iton pisteet kasvoivat tästä hyvästä, vaikkei minulla ole hajuakaan kuka on kyseessä. Takahashi piirsi ihmiset paljolti samalla tavalla kuin aina ennenkin ja osa oli tunnistettavissa muista hänen sarjoista. Isäntä oli kyllä ihan selvä Daisuke. :o) Eläimet taas olivat varsin realistisia ja Askaria oli mukava katsella, vaikka se ei erityisemmin lutuselta sylikoiralta näytäkään. Googletin nopeasti niin Askari olisi voinut olla olemassa: newfoundlandin susia on ollut olemassa ja niiden oletetaan olleen kokonaan valkoisia. Hassuna kömmähdyksenä Askarin sanottiin olevan Alaskasta, vaikka Newfoundland on toisella puolella Amerikan mannerta.

Ensimmäisestä osasta tuli myös vähän mieleen Takahashin Lassie, jossa koira jatkaa matkaansa ja törmää aina uusiin apuatarvitseviin, myös Yamatossa oli tämän tyylistä, joten minusta tuntuu, että Takahashilla on ollut vaikutusta juonen kulkuun. Ensimmäisessä osassa hahmot olivat paljon syvällisempiä kuin toisessa osassa, jossa en oikein osannut surra kenenkään menehtymistä. Myös Askarin ja isännän kauan odotettu kohtaaminen ohitettiin liian nopeasti. Lisäksi Reiko, ahne lakimies, kuoli myös liian nopeasti ja aika yllättäin. Olisin mielelläni nähnyt hänen kehittyvän, mutta hän ei koskaan oppinut katsomaan omaa nokkaansa pidemmälle, eikä katunut muiden hyväksikäyttöä tai asennettaan muihin. Enkä sanoisi, että hänen kuolemallaan oli pahemmin vaikutusta juoneen, sillä Tachibanan viha kumpusi kaikkien kuolemasta, eikä erityisesti Reikon. Haluttiin vain saada hänet ulos tarinasta.



Mister

Pääpahis sarjassa oli Mister, joka oli entisestä eläinsuojelijasta kääntynyt eläinten salametsästäjäksi. Itse en pitänyt Misteriä uskottavana pahiksena. Hän selvästikin valitsi puolensa uudestaan samasta syystä kuin Reiko eli raha alkoi kiinnostamaan enemmän kuin arvot. Menneisyyden perusteella hänen pitäisi olla elämän karaisema, katkeroitunut äijä, mutta minusta hänet on piirretty liian kiltin näköiseksi (blondi vieläpä). Lopussa jonkinlainen metsästäjän kunnia pakottaa hänet jatkamaan Askarin nappaamista ja tappamaan kaikki ihmisetkin tieltänsä pois. Sitten kun vielä mietin kuinka monta viatonta ja ei-niin-viatonta ihmishenkeä koko Askarin ja tiedostojen tavoittelu oli vaatinut, niin en pitänyt, että Mister pääsi "pälkähästä", vaan toivoin, että hänet olisi edes yritetty viedä oikeuden eteen, kun Tachibana pääsi omien kostonaikeiden herraksi ja säästi tämän hengen. Ensimmäisessä kirjassa Tachibana puhui vielä kuinka "ihmisten kaunat selvitetään käräjillä" ja hän taistelee vain eläinten puolesta. Tachibana oli vihainen Misterille kaikkien viattomien kylmäverisestä tappamisesta, mutta en tajunnut mille Mister oli vihainen. Että muut saavat elää ja hänen perheensä kuoli?

Olisin toivonut lopussa selvempiä viitteitä, että junaturman ja sillan sortumisen syyllisiä etsitään. Junaturmasta puhuttiin räjähdyksenä ja parin kuolinsyy olikin sitten koiranhyökkäys? Siinä oli tosin kansanedustajalla varmaankin sormensa pelissä. Olisin kuitenkin kaivannut lisää ihmisiä ja reaktioita, sillä nyt tuntui että kaikilla tapahtumilla ei ollut mitään kytköksiä todellisuuden kanssa. Levykekään ei tainnut päätyä lopulta oikeisiin käsiin, vaikka sen takia juuri monet kuolivat... Pidin kuitenkin Tachibanan lopun filosofiasta, että pyytää kerrostalosta vain sen verran rahaa mitä tarvitsee. Ahneudesta Askarin jahtaaminen ja tappaminen alkoikin.

Bang bang bang!

Vaikka tässä paljon haukuinkin juonta, mutta täytyy sanoa, että ihmisiä ne mangakatkin ovat ja eivät Hopsutkaan ole mitään täydellisyyttä hipovia kokonaisuuksia, vaan tarinasta huomaa pitävänsä, kun positiivisia seikkoja kertyy negatiivisia enemmän. Fangin ykkösosasta pidin, mutta en kakkosesta, mutta tuskin tulen kumpaakaan tämän enempää lukemaan.