Pitäisköhän sitä tykätä Lassiesta?

Vähään aikaan en ole mitään ostellut, mutta tämä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että kukaan ei myy niitä tuotteita, joista olisin kiinnostunut. Laskeskelin tuossa, että olen keräillyt Gingaa nyt jo yli kaksi vuotta. Kahden vuoden aktiiviseen osteluun ja huutamiseen sisältyy myös varsin outoja sattumia. Kaksi niistä liittyy Takahashin Lassie-sarjaan, mutta itse juonta en aio mennä tässä läpi.

Olin etsiskelemässä Jumppeja myös minulle ennestään tuntemattomista huutokaupoista. Ja aivan sattumalta minulle suositeltiin hakuni vieressä toisia lehtiä ja yhdessä oli Takahashin tyylinen kansi. Kannessa oli collie, joten päättelin tämän aivan oikein Lassieksi ja Takahashin nimikin löytyi kannesta. Pitihän se sitten hankkia. Jouduin tosin odottelemaan puoli vuotta ennen kuin sain sen lopulta käsiini; lehti oli näkyvillä, mutta sitä sai huutaa vain silloin, kun myyjä salli huudot. Tämän systeemin ymmärtämiseen meni kauan aikaa ja lisäksi pariin kuukauteen ei tapahtunut mitään päivityksiä sivulla. Sivua en nyt sano, mistä tämän ostin, mutta huutopaikka oli pieni ja esimerkiksi yleisin välikäteni Shopping Mail Japan kieltäytyi huutamasta sieltä mitään vedoten sivun epäluotettavuuteen. Sain sen kuitenkin lopulta käsiini:

Tämä on Allman -lehti, joka ilmestyy kaksi kertaa kuukaudessa. Parista sarjasta löytyi alastomuutta, mutta muuten ihan perusmukavia sarjoja ainakin omassa numerossani. Lehti on vuodelta 2001 numero 4 ja sisältää Lassien kolmannen luvun, josta neljä ensimmäistä sivua ovat värillisiä.

Googlen kuvahaulla löysin jonkin aika tämän tapauksen jälkeen tämän saman kansikuvan ilman tekstejä. Kuva löytyy Lassie-pokkareistakin, mutta minun hakutulokseni osoittautuikin Lassie-puhelinkortiksi. Se oli vielä myytävä, joissain nettikaupassa, josta SMJ:kin suostui ostamaan ilman mitään erikoistilauksia, joten nappasin sen nopeasti itselleni. Jälkeen päin löysin Allman-lehdestäni kohdan, missä lukijapalkintoja esitellään ja siellä faksien ja kasettisoittimien keskellä tosiaankin oli myös kuva tästä puhelinkortista.

Nämä ovat kaksi erikoisinta sattumaa, mitä on keräillessä tullut vastaani. Tapaukset vielä liittyvät kumpikin Lassiehen, jonka tarinasta en ole erityisemmin pitänyt, vaikka koirat onkin piirretty ihanasti ja juuri tuo kansikuva on yksi söpöimmistä Takahashin töistä, mitä olen nähnyt.

GDA:n 1.luku netissä!

Pieni välipostaus, kun en saanut tätä mihinkään muuhun yhteyteen tungettua...

Mikäli GDA kiinnostaa, mutta et ole vielä päässyt sarjaan tutustumaan, niin Nihonbungeishan sivuilla olisi luettavissa ensimmäisen luvun verran julkaistua pokkaria!

LINKKI 

Idea on sama kuin aikaisemmin puhetta olleissa Orionissa ja Weedissä.

Vuosi takana yhteistä aikaamme

Äkkiä tuli blogille vuosi täyteen. Itse asiassa luulin aloittaneeni vasta syyskuun lopulla, mutta pitää nyt merkintöjäni uskoa. Tosin tämä kävi sopivasti, kun juuri viikonloppuna tuli syötyä syntymäpäiväkakkua pitkästä aikaan. Sovitaan, että yksi kakkupala oli tarkoitettu blogini kunniaksi, niin selviän tältä vuodelta leipomiselta. :o)

Vuosi on mennyt aika leppoisissa merkeissä blogin osalta. Vuoden sisällä olen joutunut tekemään suuria päätöksiä alkavan urani kannalta, kokeillut siipiäni ulkomailla ja solminut useampiakin hyvin tärkeitä ystävyyssuhteita. Olen huomannut, että muut kiireet ovat aika ajoin syöneet aikaa blogiin kirjoittamiselta, mutta en ole katunut blogini aloittamista. Varsinkin nyt tuntuu, että aika ei riitä millään kirjoittamiseen, vaikka aiheita olisi moniakin odottamassa.

 

Bloggaamisen olen aloitanut alunperin itseni takia: halusin saada jonnekin ajatuksiani esille ja asioiden ylöskirjoittaminen ja pohtiminen ovat minulla olleet aina tapana käsitellä minua vaivaamia asioita ja tunteita. Kirjoittaminen on minulle myös jonkinlaista terapiaa, jolla olen saanut ajatukset järjestykseen ja minua vaivaamat mietteet pois häiritsemästä keskittymistä. Vuosi sitten ajatukseni pyörivät enemmänkin Gingan ympärillä. Olin tutustunut Shonen Jumppeihin ja aloittanut keräämisen vuosi ennen blogini aloittamista ja blogin aloittamisen aikaan minulla oli melkein kaikki silloin toivomani kappaleet kasassa. Lopullinen tönäisy blogin aloittamiselle oli halu saada keskusteluyhteys muihin kiinnostuneihin faneihin. Muistelen vieläkin lämmöllä vastaanottoa, minkä blogini sai ensimmäisten kuukausien aikana ja oli mukava tajuta löytäneensä hengenheimolaisia näinkin pienistä piireistä. Sydämellinen kiitos kaikille blogini lukijoille! Ilman teitä blogini tuskin olisi vielä pystyssä.

Viimeisimmät Shonen Jumppini olen saanut käsiini ennen kesää, joten vähään aikaan kokoelmassani ei ole tapahtunut mitään isoa muutosta. Tämänkin takia uskalsin viimeinkin listata kokoelmani kokonaisuudessaan, varsinkin kun viimekertaisesta päivityksestä alkaa olla jo aikaa. Listauksen näkee "Kokoelma pahvilaatikossa" -sivupalkista. Jätin vanhan kuvan vielä näkyviin, sillä uutta minulla ei olekaan saatavilla. 

Ensimmäinen vuosi on opetanut minulle jo paljon kirjoittamisesta, kuvaamisesta ja kuvankäsittelystä. Olen tosin huomannut toistavani paljon samoja mieleeni pinttyneitä kaavoja, joista en kaikista itse tykkää. Toivon tosiaankin, että kehitys ei jää tähän, vaan tekemällä tulisin aina vain paremmaksi ja paremmaksi mielipiteiden ilmaisussa kuin myös tekniikan hallinnassa. Jatkakaa siis samaan malliin: olkaa rohkeita ja vaatikaa aina vain parempaa!

SSY: Yamaton ystävät

Bannerissa komeilee tällä kertaa Yamato ystävineen, joten tämä on hyvä syy viimeinkin hieman puhua enemmänkin sarjasta. :) Kuvassa komeilevat Musashi, Hayate ja Yamato.

 

Yamato-sarja on paljon pidempi kuin Hopeanuoli (26 pokkaria), joten siinä ajassa ehti tulla roppakaupalla uusia tuttavuuksia. Suurin osa oli tietystikin taisteluvastuksena tai isäntänsä käskyläisenä. Itse asiassa koirat eivät erityisesti esiinny ja ajattele yksin, vaan heillä on paria poikkeusta lukuunottamatta isäntä, joten SSY käsittelee myös paljon ihmisen ja koiran välistä suhdetta. Vaikka monetkin sarjassa nähdyistä vastustajista ja ystävistä ovat pitkälti kertakäyttömateriaalia, osa pysyy Yamaton vierellä sarjan loppuun asti ja näitä henkilöitä ajattelin hieman valoittaa.

 

Yamaton omistaja on nuori poika nimeltä Ryo. Yamaton vielä ollessa villikoira ja liikkuessa isänsä Fubukin lauman kanssa, tämä pelastaa Ryon kiusaajien koiran hyökkäykseltä, jossa melkein menettää oman henkensä. Yamaton palattua isänsä luokse villikoira laumaan, ihmiset lähtevät ajamaan villikoiria takaa, koska nämä kävivät sikojen kimppuun. Fubuki saa ajossa surmansa ja juuri kun pyssy osoittaa Yamatoa Ryo tulee apuun ja pelastaa sen hengen. Ryo ottaa Yamaton lemmikikseen ja koirataistelut tuntuvat olevan kyläläisten yhteinen harrastus, joihin myös Ryo päättää osallistua Yamaton kanssa.

 

Ryo on paljolti samanhenkinen kuin Yamato: ystävällinen eikä halua pahaa kenellekään, mutta ei kuitenkaan pelkää puolustaa itseään ja muita tarpeen vaatiessa. Erona myöhemmin esiteltävään Kenichiin, että ei kuitenkaan haasta riitaa ja tappeleekin vasta kun toinen on jo tullut päälle. Ryo pitää todella paljon Yamatosta ja on aina huolissaan kun tämä on haavoittunut. Taas puolestaan Yamato on valmis mihin tahansa isäntänsä vuoksi.

 

 

Musashi on pieni tosakoiranpentu, joka ilmestyy vasta myöhemmin sarjassa, mutta tulee nopeasti Yamatolle hyvin läheinen. Musashin emo on kova taistelukoira, mutta se itse on varsinkin aluksi todella pelokas ja heikko. Yamato ottaa Musashin suojiinsa ja pitää tästä huolta kuin pikkuveljestään. Musashi taas ihailee Yamaton taitoja ja rohkeutta, ja Yamaton kannustamana se uskaltaa puolustaa ensiksi itseään ja myöhemmin myös Yamatoa.

 

Hayate on Gingapedian mukaan Yamaton isovelipuoli. Kuvalukemalla tätä en kuitenkaan ole saanut selville, vaikkakin ulkoisesti muistuttavat toisiaan. Hayate ei ollut enää villikoiralaumassa, kun lauman kimppuun hyökättiin, vaan se oli jo saanut omistajan Kenichistä, joka on vähän Ryoa vanhempi poika, joka asustelee isäntä kanssa metsän keskellä. Kenichi on tälläinen jörö erakko, jolta on vaikea olettaa kuulevansa mitään kilttiä. Hayate puolestaan on hyvin vakava ja kokenut heti ensikerrasta lähtien. Se osaa käyttää taitavasti aseenaan kaksiteräistä veistä, mutta kun se alkaa otella taistelukoira-otteluissa, se ei pärjää aluksi pelkillä hampaillaan. Yamato suhtautuu aluksi varsin vihaisesti Hayateen, sillä tämä ja Kenichi tappoivat Yamaton kettuystävän riistanaan. Sydänystäviä heistä ei koskaan tule, mutta he ovat tasavahvoja kilpailijoita, jolloin he kunnioittavat toisiaan ja tarvittaessa he pitävät myös toistensa puolia.

 

Jambo on pieni bulldoggi, joka omistajansa Kosuken kanssa tarjoaa sarjaan vähän komiikkaa hölmöilyllään. Jambo luuli aluksi Yamatoa tytöksi ja oli palavasti ihastunut tähän, mutta Kosuken selitettyä tilanne Jambo ymmärsi erehdyksensä ja hänestä ja Yamatosta tuli hyvät ystävät. Jambo on myös taistelukoira, mutta hän ei koskaan joutunut ottelemaan Yamatoa vastaan. Jambon vahvaa ystävyyttä Yamatoon ja Ryoon kuvastaa hyvin tilanne, jossa Yamato ja Kosuke joutuvat eroon Jambosta ja Ryosta. Jambo ja Ryo joutuvat villikoirien ympäröimäksi, mutta Jambo puolustaa Ryota samalla tahdonvoimalla kuin se olisi puolustanut isäntäänsäkin ja menettää hyökkäyksessä toisen silmänsä ja vasemman takajalkansa.

 

Kuvat ovat Gingapediasta ja Ginga Boardilta.

 

Fangit

Ajankohtaisuus ei ole minun vahvimpia puoliani, mutta nyt kun olen liikkeellä suht oikeaan aikaan, että Fangin toisen osan ilmestymisestä ei vielä viikkoakaan, niin voisin vähän omianikin mietintöjä kertoa tästä sarjasta.

Sarjan kaksi osaa eroavat huomattavasti toisistaan. Ensimmäisessä osassa keskitytään enemmän Askarin perimän sille tuomaan taakkaan, jolloin sitä havittelevat monet tahot (aivan liioitellusti) ja samaan aikaan Askari joutuu miettimään omaa suhtautumistaan ihmisiin ja eritoten, onko hänen isäntänsä sen arvoinen ihminen, jonka luokse kannattaisi palata. Toista osaa lukiessa harmitti, että sama teema ei jatkunutkaan enää seuraavassa osassa. Askarian nappaamisesta saatavaa summaa tärkeämmäksi tuli lopulta kansanedustajan yritykset salata laittomat tekosensa ja Askari päätyy välikappaleeksi raskauttavien tiedostojen viejänä ja suojelijana.

Fangin tarinahan on Akira Iton käsialaa ja taide Yoshihiro Takahashin, mutta en voi olla kiinnittämättä huomiota, että he ovat vaikuttaneet toistensa tuotoksiin sarjassa. Gingasarjoissa kertoja on ollut paljon äänessä, joten minulla oli totuttelemista, että Fangissa kertoja oli paljolti hiljaa ja tarina eteni vauhdilla eteenpäin pysyit perässä tai et.

Tachibana, Reiko ja Askari

Kahdesta osasta pidin enemmän ensimmäisestä osasta. Ammatin takia sen tarinaan kiinnitin myös enemmän huomiota (melkein valmis biokemisti). Askarin DNA:n tarvitsemisen tutkimustarkoituksiin kuulosti vielä ihan järkevältä, mutta menon perusteella aikomuksena oli enemmäkin pumpata koko koira tyhjäksi kuin ottaa pari näytettä, joka oltaisiin varmasti voitu hoitaa ilman yakuzojen väliintuloa. Heillä ei tainnut olla paljoa kokemusta koiran nappaamista, kun pelkin käsin yrittivät napata Askarin, joten homma näytti jopa koomiselta, vaikka veri lensikin.

Muitakin tieteellisiä faktoja oli vähän suurenneltu ja siroteltu tarinaan, joten minun mielenkiintoni kyllä pysyi ensimmäisen osan ajan ja Akira Iton pisteet kasvoivat tästä hyvästä, vaikkei minulla ole hajuakaan kuka on kyseessä. Takahashi piirsi ihmiset paljolti samalla tavalla kuin aina ennenkin ja osa oli tunnistettavissa muista hänen sarjoista. Isäntä oli kyllä ihan selvä Daisuke. :o) Eläimet taas olivat varsin realistisia ja Askaria oli mukava katsella, vaikka se ei erityisemmin lutuselta sylikoiralta näytäkään. Googletin nopeasti niin Askari olisi voinut olla olemassa: newfoundlandin susia on ollut olemassa ja niiden oletetaan olleen kokonaan valkoisia. Hassuna kömmähdyksenä Askarin sanottiin olevan Alaskasta, vaikka Newfoundland on toisella puolella Amerikan mannerta.

Ensimmäisestä osasta tuli myös vähän mieleen Takahashin Lassie, jossa koira jatkaa matkaansa ja törmää aina uusiin apuatarvitseviin, myös Yamatossa oli tämän tyylistä, joten minusta tuntuu, että Takahashilla on ollut vaikutusta juonen kulkuun. Ensimmäisessä osassa hahmot olivat paljon syvällisempiä kuin toisessa osassa, jossa en oikein osannut surra kenenkään menehtymistä. Myös Askarin ja isännän kauan odotettu kohtaaminen ohitettiin liian nopeasti. Lisäksi Reiko, ahne lakimies, kuoli myös liian nopeasti ja aika yllättäin. Olisin mielelläni nähnyt hänen kehittyvän, mutta hän ei koskaan oppinut katsomaan omaa nokkaansa pidemmälle, eikä katunut muiden hyväksikäyttöä tai asennettaan muihin. Enkä sanoisi, että hänen kuolemallaan oli pahemmin vaikutusta juoneen, sillä Tachibanan viha kumpusi kaikkien kuolemasta, eikä erityisesti Reikon. Haluttiin vain saada hänet ulos tarinasta.



Mister

Pääpahis sarjassa oli Mister, joka oli entisestä eläinsuojelijasta kääntynyt eläinten salametsästäjäksi. Itse en pitänyt Misteriä uskottavana pahiksena. Hän selvästikin valitsi puolensa uudestaan samasta syystä kuin Reiko eli raha alkoi kiinnostamaan enemmän kuin arvot. Menneisyyden perusteella hänen pitäisi olla elämän karaisema, katkeroitunut äijä, mutta minusta hänet on piirretty liian kiltin näköiseksi (blondi vieläpä). Lopussa jonkinlainen metsästäjän kunnia pakottaa hänet jatkamaan Askarin nappaamista ja tappamaan kaikki ihmisetkin tieltänsä pois. Sitten kun vielä mietin kuinka monta viatonta ja ei-niin-viatonta ihmishenkeä koko Askarin ja tiedostojen tavoittelu oli vaatinut, niin en pitänyt, että Mister pääsi "pälkähästä", vaan toivoin, että hänet olisi edes yritetty viedä oikeuden eteen, kun Tachibana pääsi omien kostonaikeiden herraksi ja säästi tämän hengen. Ensimmäisessä kirjassa Tachibana puhui vielä kuinka "ihmisten kaunat selvitetään käräjillä" ja hän taistelee vain eläinten puolesta. Tachibana oli vihainen Misterille kaikkien viattomien kylmäverisestä tappamisesta, mutta en tajunnut mille Mister oli vihainen. Että muut saavat elää ja hänen perheensä kuoli?

Olisin toivonut lopussa selvempiä viitteitä, että junaturman ja sillan sortumisen syyllisiä etsitään. Junaturmasta puhuttiin räjähdyksenä ja parin kuolinsyy olikin sitten koiranhyökkäys? Siinä oli tosin kansanedustajalla varmaankin sormensa pelissä. Olisin kuitenkin kaivannut lisää ihmisiä ja reaktioita, sillä nyt tuntui että kaikilla tapahtumilla ei ollut mitään kytköksiä todellisuuden kanssa. Levykekään ei tainnut päätyä lopulta oikeisiin käsiin, vaikka sen takia juuri monet kuolivat... Pidin kuitenkin Tachibanan lopun filosofiasta, että pyytää kerrostalosta vain sen verran rahaa mitä tarvitsee. Ahneudesta Askarin jahtaaminen ja tappaminen alkoikin.

Bang bang bang!

Vaikka tässä paljon haukuinkin juonta, mutta täytyy sanoa, että ihmisiä ne mangakatkin ovat ja eivät Hopsutkaan ole mitään täydellisyyttä hipovia kokonaisuuksia, vaan tarinasta huomaa pitävänsä, kun positiivisia seikkoja kertyy negatiivisia enemmän. Fangin ykkösosasta pidin, mutta en kakkosesta, mutta tuskin tulen kumpaakaan tämän enempää lukemaan.

Jumppien värisivut

Shonen Jumpeissa ensimmäisenä lehdessä julkaistusta sarjasta tehdään värisivuja ja tässä järjestyksessä vielä 1-2 seuraavaan sarjaan tulee taas pelkästään sävytettyjä sivuja, joko koko sarja tai vain osa sarjasta. Värisivujen määrä vaihtelee 10 sivun molemmin puolin, mitä nyt parista kappaleesta laskin. Jos en vielä ole maininnut, niin värisivujen paperilaatu muistuttaa hieman Lidlin mainosten paperia, mutta on tästäkin vielä halvemman oloista. Värisivuja ei käytetä pelkästään sarjaan, vaan mukana on yleensä joitakin mainossivuja, joista on näkynyt GNG-palkintojakin minun blogissani (kahteen otteeseen). Mukana on muitakin mainoksia laidasta laitaan, mitkä huvittavat alkeellisuudellaan ja kirkkailla väreillään. Piti käyttää tilaisuus hyväksi ja ottaa pari kuvaa näistä sivuista:


Huipputekniikkaa

Öö...eläinten olympialaiset?

Niken mainos

Hopeanuolesta on julkaistu värisivuja yhteensä 7 kappaletta poislukien sävytetyt luvut. Tein alle pienen listauksen, missä Jumpeissa näitä kokovärillisiä sivuja ilmestyi. 1984-vuoden loppu oli näiden kulta-aikaa, sen jälkeen tulivat Dragon Ballit sun muut, jotka veivät lehden parhaimmat paikat... (= Erittäin katkerana tästä vääryydestä.)
HUOM! Kaikissa on koko luku värillisenä, mutta merkkasin vain "aidot" värisivut ja loput ovat sitten sävytettyjä.

50/1983: Ensimmäinen luku. 7 värisivua.

26/1984: Gin ja John tapaavat villikoirien johtajan. 6 värisivua

36/1984: Minun lempparini. <3 Rikin ja Johnin taistelu värillisenä vain on jotenkin kaunis. 6 värisivua.

49/1984: 50. luku ja GNG-kansikin löytyy. Ainakin Antulta löytyy postaus tästä. 3 värisivua.

7/1985: Tämä onkin käsitelty jo aiemmin minun aikaisemmassa postauksessa. 7 värisivua.

18/1986: Tämä on Suomessa asti myös aika hyvin tunnettu, sillä tässä tuli mukana myös GNG-juliste. Aitoja värillisiä tässä on 3 sivua.

21/1986 Hyoma haastaa Ginin taisteluun. 3 värisivua.

Mustavalkomangastakin näkee tarkalla silmällä mitkä kohdat ovat värillisiä/sävytettyjä, kun etsii maalatun näköisiä sivuja. Siinä, onko sivut täysvärisiä vai sävytettyjä, en ole huomannut eroa mustavalkoisena, joten tätä ei voi tietää etukäteen. Kuvapostausta en olekaan tehnyt Jumpeista vähään aikaan, niin nyt saisi toivoa suosikkiaan.

GDA:n kaksi ensimmäistä lukua

Nyt minultakin tulee postausta Ginga Densetsu Akamesta, joka on Takahashin tällä hetkellä jatkuva sarja. Sarja alkoi 6. kesäkuuta, joten lukuja on tällä hetkellä julkaistu Manga Gorakuissa kuusi.

Kaksi ensimmäistä osaa olenkin tästä saanut jo käsiini. Seuraavat kaksi pääsivät tänään lähtemään tullista. Toinen kerta minulla, kun jäi tulliin, ja kumpikin olleet vielä "pieniä" paketteja: kilon verran oli tällä painoa... Viidennen luvun tilasin Ebayn kautta ja saattaa loppuviikosta saapua. Sitten pitää vähän katsella, miten tarina kehittyy ja miten pitkään näitä vielä tilailen.

Kannet

Pahemmin en ole halunnut spoilaantua, mutta ennen tätä postausta kävin lueskelemassa englanninkieliseltä foorumilta, mitä osissa oikeastaan tapahtuu, kun en japania ymmärrä. Vika tikki, nimittäin sarja on paljon parempi kuvalukemisella kuin mitä sitten todellisuudessa. En ole siis lukenut kahta lukua pidemmälle, joten tulevat tapahtumat eivät ole minulla tiedossa, vaikka näistäkin tietoa löytyisi.

Igojen tarina ei ala suoraan Hopeanuolesta tutun Akamen vaiheista, vaan Sengoku-kaudelle syntyy valkoinen koiranpentu, jonka voisi olettaa olevan Akamen esi-isä, varsinkin kun muita valkoisia kishuja sarjassa ei näykään. En lähde juonta sepustamaan auki, vaan kiinnostuneet voivat lukea tiivistelmät täältä ja täältä.

Kougat toisen kougan kimpussa

Alun rauhallisen etenemistahdin perusteella tuntuu, että Takahashin on tarkoitus jatkaa GDA:ta vielä jonkin aikaan. Kun tämä on tarkoitettu juhlistamaan Gingasarjojen 30-vuotista taivalta, niin itse en toivoisi sen kestävän vuotta pidempään. Tämä tarkoittaisi viittä pokkaria, mutta hei, en minä tätä kirjoita, niin saapi nähdä. Toisessa luvussa valkoinen pentu nimetään, mutta pikkuinen ei ole vielä avannut silmiäänkään. Pentu nimettiin Hakutakaksi, mutta näen tekstissä Akamea tarkoittavat kanjit, joten lisää mysteereitä minulle. :o) Pentujen isä lähtee luvussa tiedustelumatkalle isäntänsä ja kahden muun igan kanssa hyvästellen puolisonsa.

Hakutaka saa nimen?

Isukki lähdössä (harmaa, jolla on otsalla pallurat)

En voi olla vertaamatta tapahtumia Hopeanuoleen, missä mielessä tarinan nimeen sopii hyvin Ginga densetsu -osa, vaikka tätä on aiemmin käytetty vain yhden koirasuvun kohdalla. Itse en ole ottanut siitä nokkiini, sillä asetelma on (arvattavasti) sama jokaisessa Ginga-tarinassa: päähenkilönä on rohkea koiranpentu, jolla on kunnioitettu isä, jonka arvoinen pentu haluaa olla. Asetelmaan pitäisi saada vielä mahdutettua joku arkkivihollinen, jolle mielellään isä on hävinnyt. GDA:ssa tämä tuskin on ongelma (kougat, kougat, kougat...). Enemmän tässä odottelen, että milloinkas se meidän Akame näyttäytyy, vai oliko 1. luvun Manga Gorakun kannessa olleet Akame ja Kurojaki näkyvillä vain viittauksena näihin kahteen Gingassa esiintyvään koiraklaaniin ja tarkoitus onkin kertoa vain näiden kahden klaanin vihanpidon alkamisesta.

Animeconissa lorvimassa

Viikonloppunahan oli Kuopiossa Animecon, jossa minäkin käväisin. Tämä oli minulle kolmas conini ja aina olen Animeconissa ollut. Joskus olisi kiva päästä Lahden Decuconiin, jos joku kerta olisin tarpeeksi aikaisin liikkeellä, että saisin lipun hankittua... Minun puolestani onnistunut coni, kerrankin tiesin teeman ja kouluteema näkyi niin kävijöiden pukeutumisessa kuin ohjelmassa. Minä tosin kulutin paljon aikaa mangakirjastossa, siitäkin syystä, että väsyn nopeasti tuollaisessa hulinassa, kun koko ajan pitää olla valppaana, niin kirjasto oli hyvä paikka päästä rauhoittumaan ja tuli samalla tutustuttua tapahtuman kunniavieraan tuotantoon eli Kaoru Morin Emmaan ja Bride's storyyn. Kävinkin Morin Q&A-ohjelmaa seuraamassa ja hän oli todella sympaattinen nainen. Ihanaa, että hänet saatiin Suomeen vierailulle.

Hopeanuolelta en voinut välttyä, sillä Tammella oli tietysti kaikki Takahashin suomijulkaisut myynnissä ja Animekonsertissa esitettiin luvatusti yksi biisi Hopeanuolta. Kaunis biisi, mutta vasta loppupuolella laulu alkoi kuulostamaan Hopeanuolelta, joten en mitään tunneryöppyä siitä saanut, kuten aikaisemmin Pokemonin Lugian laulusta. <3 Lauantaiaamuna on hyvä huomata kameran akun olevan tyhjillään, joten kuvia ja videoita otin muutaman kännykällä. Ne eivät ole mitään hyvälaatuisia, mutta onneksi konsertin soitot löytyvät YouTubesta:

Lauantaina kävin myös Hopeanuoliyhdistyksen paneelia kuuntelemassa. Ensin oli luento "Mitä Hopeanuoli opettaa?", minkä jälkeen alkoi koirien koulutus eli yleisöstä kaksi vapaaehtoista saivat Kisaragin ja Tesshinin koulutettavaksi ja lopussa oli vielä näiden kahden taistelu Pokemontyyliin (Tesshin voitti :o)). Esitys oli ok ja interaktiivisuudesta annan plussaa. Kummatkin koirankouluttajat olisivat ansainneet suorituksestaan palkinnon, sillä kisa oli hyvin tasainen. Sali taisi olla melkein täynnä ja paikalla oli myös väkeä, jolle Hopeanuoli ei ollut ennestään tuttu. Tämä oli todella hienoa, mutta en tiedä saivatko he luennosta paljoa irti.


Myyntipöytäsali sunnuntaina

Mutta jos mietit coniin menemistä, niin voin suositella kokeilemista. Varsinkin jos tälläinen tallaaja, joka A) kulkee conissa yksin, B) ei ole kiinnostunut myytävistä oheistuotteista ja mangoista, C) ei tunnista suurinta osaa cossipuvuista (vasta päättäjäisissä sain tietää kuka se hullu hatuntekijä oikein oli) ja D) ei pelaa korteilla, eikä millään muullakaan ja ääni ei riitä karaokeen, voi viihtyä tälläisessä tapahtumassa.

Manga Goraku ja Weed-värisivuja

Blogi ei ole lomalla ja en kyllä minäkään. On vain ollut hankala saada aloitettua kirjoittamista ja nyt aiheita on taas alkanut kasaantua, joten toivottavasti saan blogiani vähän päivitettyä nykyaikaan. Onkohan nyt jo kolmena-neljänä vuonna minulla ollut "mangakesä", nimittäin saan jotenkin hyvin luettua mangaa juuri kesällä ja yleensä otan vielä jonkin sarjan lukemisen tavoitteeksi. Tänä kesänä vuorossa on Yuu Watasen tuotanto eli Fushigi Yuugiin olen suurimmilta osin tässä juhannuksesta lähtien perehtynyt. Tulevana viikonloppuna täällä Kuopiossa olisi tiedossa Animecon, jossa pitäisi päästä paikkaamaan viime vuoden pettymys, kun en Animekonserttiin päässyt. Mutta nyt jotain Ginga-aiheista vaihteeksi. Manga Gorakuista olisi tulossa myöhemmin vielä lisääkin postauksia, kun GDA:n takia näitä on itsekin tullut enemmän selailtua.

Weekly Manga Goraku (eng. Weekly Entertaiment magazine) aloitti Ginga Densetsu Weedin julkaisemisen vuonna 1999. Julkaiseminen päättyi 599. lukuun vuonna 2010 ja heti perään alkoi Ginga Densetsu Weed: Orion -jatkosarja. Orionia julkaistiin päälle kolme vuotta ja lukuja ilmestyi yli 200 ennen kuin se jäi tauolle tämän vuoden toukokuussa. Nyt alkanut Ginga Densetsu Akame ilmestyy siis myös tässä lehdessä.

Manga Goraku -lehti on suunnattu keski-ikäisille miehille. Tämä ikäluokka on niitä 80-luvun pikkupoikia, jotka Hopeanuoltakin lukivat. Hopeanuolen aikainen futissarja Captain Tsubasa on saanut myös jatkoa tässä lehdessä. Muuten lehti onkin täynnä miesten fantasioita: naiset tarjoavat itseään joka kulmasta ja välillä pelastetaan maailma ufoilta. Jotkin sarjat ovat varsin irstaita ja häpeilemättömiä,  mutta sitten on puolestaan rauhallisempia sarjoja. Kuten Tenpai (天牌) ja mitä lukuja nyt olen nähnyt niin lautapeli on kokoajan kesken. Ja tästä on julkaistu jo 72 pokkaria :o). Ruoanlaittoon keskittyvä sarjakin löytyy ja jossain välissä pyöri myös golfiin liittyvä sarja.

Taidekirjassa on paljon Manga Gorakuissa käytettyä kansitaidetta parin ensimmäisen vuoden ajalta. Jos nyt olen yhtään tajunnut lehden rakennetta, niin lehden kanteen päässeestä sarjasta julkaistaan samalla myös värisivuja. Yleensä yhdessä lehdessä on värisivuja kahdesta sarjasta. Aikalailla jokaisessa Weed-pokkarissa on alunperin ainakin yksi värisivullinen luku, joten siitä saa hyvän käsityksen värillisenä julkaistujen lukujen suuruusluokasta. Weed-kansia ja värisivuja pääsee ihailemaan Weedpedian kattavasta kuvakokoelmasta, josta löytyy 41 kansikuvaa ja aloituskuvaa. Olen itse saanut hankittua yhden kannellisen, mitä ei tuolla sivulla näy (kuvassa oikealla).

Manga Gorakut vuosilta 2000 ja 2009

Minä tosin onnistuin saamaan juuri sen kannellisen Weedin, jossa ei ole värillistä lukua. Lehden alussa on pari sivua värillistä Weed-Pachinkomainosta ennen lukua, joka on nro 590 eli ihan sarjan lopusta. Toinen Weed-kantiseni on 66. luku, joka tuli aiemmin puheeksi tulleessa huuto.netin paketissa ja samalla paljastui syy, miksi omistan nykyään myös GNG-figuureita. Eli tämä Manga Goraku on ollut suurimpana houkuttimena.

Weedin 66. luku:

 

 

Mitä olen näitä japanilaisia mangalehtiä tutkinut, niin yleensä uusi sarja pääsee heti kanteen. Mikä on mielenkiintoista, niin Weedin ensimmäinen luku ei taida olla värillinen. Ensimmäisistä sivuista on jälkikäteen tehty värillinen versio, mutta ainakaan tähän mennessä en ole löytänyt todisteita, että Weed-sarja olisi huomioitu mitenkään erikoisesti sarjan aluksi. Useampaan otteeseen olen maininnut, että vanhoja Manga Gorakuja on äärimmäisen vaikea löytää kaupattavana, joten en tiedä karttuuko kokoelmani näiden osalta vielä, mutta halua tietenkin olisi.

Mikä on harvinaista?

Jumppien kanssa olen aika ajoin palannut ikuisuuskysymykseen tuotteiden harvinaisuudesta. Hopeanuoli on alkanut ilmestymään Jumpeissa 30 vuotta sitten, joten niitä pidetään yleisesti harvinaisina ikänsä takia. Koska ne eivät ole varsinaisia keräilykohteita, niiden etsimiseen joutuu näkemään enemmän vaivaa. Eniten seuraan Yahoo!Japanin huutokauppaa ja oikein muualla myytäviin Jumppeihin ei törmääkään enää. Niitä joko myydään pilkkahinnalla, jotta niistä päästäisiin eroon tai sitten kalliilla, kun niitä kerran tähän asti on huolellisesti pidetty säilössä. Hopeanuolen ajalta jotkin Jumpit ovat halutumpia kuin muut. Kalliimmalla menevät Dragon Ballin 1. luku, joka julkaistiin vuoden 1984 lopulla, kuten myös Saint Seiyan 1. luku 1986 vuoden ensimmäinen numero. Joitakin numeroita näkee harvemmin kuin toisia, joten hyvällä lykyllä voi olla ainoa huutaja tai sitten joutua veriseen huutosotaan. Mitä itse olen huutanut, niin olen suurimmaksi osaksi kuulunut tähän onnekkaampaan joukkoon.

Sivusin tuossa jo moniakin harvinaisuuteen vaikuttavista kriteereistä. Entä yleisellä tasolla; mitä asioita pitäisi ottaa huomioon, että voi sanoa edes jotain tuotetta harvinaiseksi?
Gingasta puhuttaessa pitäisin harvinaisuutena tuotetta vain, jos siitä on keräilijöillä tiedossa vain yksi tai kenties pari kappaletta. Tämä ihan senkin takia, että fanikunta on varsin pieni ja keskittynyt eniten vain Suomeen ja Japaniin. Kuitenkin mitä tahansa tuotteita voi vertailla keskenään ja keräilijän omin kriteerein hän päättää, mikä on toista harvinaisempi. Mitään matemaattista kaavaa harvinaisuudelle ei ole, vaan se on jokaisen henkilökohtainen mielipide. Kenties tiedostamatta vertailussa pyöritellään mielessä tiettyjä kriteerejä, kuten sijainti:

Mitä kauempaa tuote on hankittu, sitä harvinaisempi se varmaankin on. Suomimangaa löytyy jokaisen hyllyltä, joka kauppaan jaksaa talssia ja pokkarin napata kainaloonsa, joten oman kielisiä teoksia ei yleensä pidetä harvinaisuuksina. Tällöin japanipainos tuntuu harvinaisemmalta kuin se lähikaupan versio, vaikka kummatkin saisi Urumista tai Huuto.netistä yhtä suurella vaivalla.

GNG 4. julkaisu 2. susiosa

Painoksen koko: Myös suomipainoksen koot eivät pääse lähellekään japanilaisista mangoista otettuja painoksia. Oheistuotteista arpajaispalkintoja on vain ilmoitettu määrä saatavilla ja suurimman osan Gingan japanilaisista oheistuotteista ja mangoista painokset ovat loppuunmyytyjä. Vain vielä valmistuksessa olevista, kankaisista lasinalusista ja julisteista voi saada aivan uudet kappaleet itselleen. Joten painoksen koostakaan ei voida sanoa, paljonko tuotteita on olemassa, vaan siihen vaikuttaa tuotteen käyttötarkoitus:

Kuitenkin suurin osa oheistuotteista on tarkoitettu arkikäyttöön, kuten avaimenperät, pyyhkeet, t-paidat, ja kuka hullu fani ei niitä sitten käyttäisi. Keräilytarrat ja -kortit ovat melkeinpä ainoita tuotteita, jotka on tarkoitettu keräilyyn, mutta ei näitäkään käsitellä kuin kukkaa kämmenellä. Vai kellä on vielä avaamattomissa paketeissa Pokemon-kortteja ja tarrakirjat täyttämättä? Tuotteiden rahallinen arvo on kuitenkin kasvanut vasta kymmenen vuoden sisällä, joten 80-luvun fanit tuskin ajattelivat säästää korttejaan, tarrojaan tai figuureitaan, jotta voisivat ne (ehkä) myydä moninumeroiseen hintaan suomalaisille keräilijöille sitten kun Internet tekee mahdolliseksi kommunikoida keräilijöiden kanssa muista maista. Pokkareitakaan ei ole tarkoitettu kestämään ja tulla säilötyksi kirjahyllylle paksukantisten kirjojen tavoin, vaan ne ovat nimensä mukaan taskukirjoja, rinnastettavissa Aku Ankkoihin ja romaaneihin, jotka voidaan ottaa kaupassa käydessä mukaan matkalukemiseksi ja heittää sitten myöhemmin pois, joten kaikki myytävät eivät ole automaattisesti hyväkuntoisia. Näin siis Suomessa, mutta tietääkseni mangapokkareiden kohtalo ei ole yhtään parempi Japanissakaan.

Ikä: Mitä vanhempi, sen parempi vai? Jumpit tosiaankin kuuluvat jo Gingan muinaishistoriaan, joten niitä pidetään harvinaisena sen takia. Näiden keräilijänä olen yli vuoden ajan seuraillut Jumppien myyntiä ja joitakin numeroita on lähes kokoajan myynnissä, eivätkä tunnu käyvän kaupaksi edes puoli-ilmaiseksi. Tässäkin on kausittaista vaihtelua, nimittäin nyt on erittäin huonosti ollut Jumppeja myytävä, mutta vuosi sitten sai noukkia parhaimmat pois. Myös esimerkiksi LP- ja EP-levyjä oli viime keväällä useampia myynnissä (en edes muista montako tuli nähtyä), mutta sen jälkeen on ollut hiljaista. Vastapainoksi nyt on tullut oman mittapuuni mukaan myyntiin paljon GNG-kortteja. Myös GNG-lautapelejä on näkynyt useampia myynnissä ja monetkin hyväkuntoisina.


Hinta: Harvinaisimmasta tuotteesta on varmastikin maksanut myös eniten. Tähän vaikuttaa myös tuotteen kunto ja haluttavuus. Harvinaisimmasta tuotteesta on varmasti käynyt pahimmat huutosodat ja maksanut itsensä kipeäksi. Tässä tulikin jo sivuutettua seuraavaa kohtaa eli kysyntä:

Fanit haluavat eri tuotteita ja keräilykin voi olla keskittynyt vain joidenkin tuotteiden saamiseen. Minulla ratkaiseva tekijä on painomuste eli en ole kiinnostunut oheistuotteista, vaikka tarinasta tykkäisin. Joillakin keräily taas voi keskittyä tarroihin tai figuureihin. Harvinaisin tuote voisi tällöin olla se, jota fanit eniten kaipaavat, mutta harva omistaa.

Mikä sitten olisi minun kokoelman harvinaisin tuote?


Taidekirjasta (japanipainos)

En nyt ota figuureja huomioon, sillä vaikka GNG-figuurit ovatkin varsinkin kahden viimeisen kriteerin perusteella haluttuja, ne eivät minun mielestäni ole erityisen harvinaisia verrattuna muihin omistamiini tuotteisiin. Puhelinkortit ovat joillekin keräilyesineitä, joten näitä löytyy varmasti enemmänkin hyväkuntoisina, vaikka näitä on olemassa vain rajallinen määrä verrattuna kuitenkin mangojen painoksiin. Jumpeista kaikki ovat minulle yhtä arvokkaita, joillakin on enemmän tunnearvoa, mutta mikään ei ole toista harvinaisempi.

Tulee varmasti yllätyksenä, mutta harvinaisimmat tuotteeni ovat varmaankin Manga Gorakut, jotka olen saanut hankittua. Manga Gorakut ovat samanlaisia lehtiä kuin Jumpit, mutta koska näissä ei ole Weedin lisäksi ollut muita kassamagneetteja (en tiedä muuta Manga Goraku-sarjaa, josta olisi tehty edes animea, vaikka näitä kyllä etsimällä löytyi), näitä ei ole säästetty ja tuskin painoksetkaan ovat yhtä isoja. Yli kaksi vuotta vanhoja Gorakuja on lähes mahdotonta löytää myytävänä verrattuna Jumppeihin, joita löytää myytävänä ainakin 70-luvun alusta ja Business Jumppejakin (Shin Gaidenit) löytyy hajanaisesti 2000-luvun alusta lähtien.

Manga Gorakuista sitten seuraavassa postauksessa lisää.

Missä mennään?

Tämä kevät on mennyt varsin rattoisissa merkeissä. Gradu on ollut loppusuoralla jo pari kuukautta, mutta minä kurja lähdin lomailemaan vielä viimeisen opiskeluvuoden kunniaksi (mikä tosin ei jääkkään minun viimeiksi vuodeksi, vaan tuomio piteni vielä neljällä vuodella, kun tästä lähdenkin vielä jatko-opiskelemaan). Nyt olen siis kuusi viikkoa elänyt 10 tuntia Suomen aikaa jäljessä. Jos ette tiedä missä Portland (Oregon) on, niin kannattaa googlailla. Nimittäin aivan mahtava paikka!

Täältä päin maailmaa pitäisi kahden viikon päästä tulla takaisin ja kyllä sitä alkaakin jo koti-ikävä tulla. Netin tapahtumia olen seuraillut aikalailla normaalisti, miten on aikaa ollut. Ajatukset vaan ovat olleet aivan muualla kuin Gingassa, etten ole mitään järkevää saanut valmiiksi kirjoiteltua. Kevään aikana (ennen lähtöä) olen kuitenkin saanut kokoelmaani vähän täydennystä, vaikka elänkin keräilyn suhteen melko hiljaista aikaa.

Jumppeja sain kahdeksan lisää, joten nyt mennään äärilaidalla näiden keräilyssä, sillä en halua täyttää uutta pahvilaatikkoa näillä. Todellista lukua en näistä edes tiedä, mutta 50 raja on varmasti jo rikottu. Näistä varmaankin kuulette myöhemmin. Sain myös GNG:n 4. julkaisun viimeisen osan napattua, joten 4. julkaisu on minulla myös nyt kasassa.

6 Jumppia 1984 vuodelta

Huutonetistä sain helmikuun alussa (?) huudettua itselleni paketin Ginga-tavaraa, jossa siis viimeisin 4. julkaisun kirja tuli mukana. Mukana oli muitakin puhelinluetteloja, joista osan ehdinkin jo myydä ja osan kohtaloa vielä mietin. Pakettiin kuului siis myös vähän oheistuotteita, joten niiden määrä kasvoi juuri dramaattisesti kokoelmassani. Sain ensimmäiset GNG-figuurini: Akatoran, Kisaragin, Benin ja Musashin.

Figut

Figuureja en ole erityisemmin havitellut kokoelmaani, mutta täytyy sanoa, että hienoja nuo ovat. Kisaragi on hahmoista noista neljästä suosikkini, mutta se ei ole kylläkään figuurina tunnistettavissa enkä paljoa pidä sen ilmeestäkään, vaikka onkin yksityiskohtainen. Kisaragilla ja Benillä on molemmilla liian pyöreät posket, joten ne näyttävät liian lutusilta minun silmääni. Musashi-figuuria pidän taas todella onnistuneena, enkä löydä siitä moittimisen varaa.

Samalla sain myös keräilykortteja 16 kappaletta ja keräilykorttirasian, mikä oli mukava yllätys ja enemmänkin minun mieleeni. Korttien perään en ole koskaan pahemmin ollut. Tarroja olen joskus pienenä keräillyt ja niitä löytyykin vielä siististi säilöttynä kotoa.

Kaikista en tajunnut ottaa kuvia, mutta nuo nyt löytyi koneelta, että on edes jotain tänne laitettavaa. Katsotaan milloin saan seuraavan postauksen kirjoitettua, mutta kyllä täällä on tarkoitus jatkaa rustailua. :o)

Ensimmäisiä Hopeanuoli-Jumppeja

Monet ovat varmaankin huomanneet Jumppien määrästä, että keräilen myös Jumppeja, joissa ei ole GNG-värisivuja. Jotkin Yahoo!Japan-myyjät myyvät Jumppeja halvalla 6-10 Jumpin paketteina tarkoituksena vain päästä niistä eroon, niin olen usein tarttunut tälläisiin tarjouksiin. Kunto on tällöin kylläkin vaihdellut: yhden Jumpin kannesta oli puolet revitty ja sivussa polttojälkiä, mutta mukana on ollut myös täydellisiä yksilöitä julisteet ja tarrat mukana. Harmi vaan, etteivät ole olleet Ginga-aiheisia. Nykyään Jumppien keräily keskittyykin enemmän tälläisiin pakettitarjouksiin, sillä en ole osannut Jumppien metsästyksestä vielä täysin luopua, vaikka täytin jo tavoitteeni Jumppien keräämisessä.

Olen myös tarkoituksella kerännyt joitain itseäni kiinnostavia kohtauksia Jumppeina. Ehkä enemmän olen halunnut löytää ennen näkemätöntä GNG-materiaalia, mutta myös saada lempikohtauksistani "alkuperäiset painokset". Yksi tälläinen on aivan Hopeanuolitarinan alusta Goheen ja Rikin epäonninen Akakabuton metsästysmatka. Olen aina pitänyt tästä aloituksesta ja erityisesti pidän miten Goheen ja Rikin suhde on kuvattu: kumpikin ovat valmiita uhraamaan henkensä toisen puolesta. Pidän myös siitä, että Giniä ei ole pakolla tungettu tapahtumien keskellä, vaan juoni etenee omalla painollaan ilman päähenkilöäkin.

Jumpeissa tämä kokonaisuus on jakautunut kuuden luvun kesken. Nämä osat olivat minun mielestäni vaikeasti saatavia, minkä takia olen ylpeä, että sain kaikki viimein kokoon. Kaksi näistä saapui minulle vasta viime joulukuussa pitkän etsinnän jälkeen. Viimeisen Jumpin aloitussivun esittelinkin jo aikaisemmin, missä Ginin turkkia koristi vielä Takahashin alkuperäisen suunnitelman mukaan enemmän arpia.

Ensimmäisen luvun kansilehteä en tajunnut tähän ottaa mukaan, mutta kuva on sama kuin pokkarissakin ja oikeassa paikassakin. Hopeanuolen toinen luku alkaa siitä, kun Akakabuto on tappanut toisen laskettelijan ja on juuri syömässä tätä. Tässä ei ollut erillistä aloitussivua, vaan juuri tämä syöntikohtaus:

Hienosti piirretty, vaikka minulla katse nauliutuukin aina Akakabuton viiksiiin...

Kolmannen luvun aloittaa taas tälläinen aivan upea arpisempi Gin Goheen kanssa:

Pidän heidän asennosta ja tuo olisi ollut mukava nähdä myös mangassa. Ensin ihmettelin, että miten Gohee pysyy pystyssä, mutta tosiaan käveleehän hän Suuren taistelun aikaan ilman mitään tukea. Olikohan Takahashi ajatellut alusta asti, että Goheesta saadaan vielä joskus metsästyskelpoinen karhunkaataja, vaikka hänen terveytensä reistaili aikalailla jatkuvasti kun Giniä koulutettiin? Millainenkohan Ginin ja Daisuken suhdekin olisi ollut, jos Gin olisikin jäänyt Goheelle? Kiinnostaisi kyllä tietää. Pelkään, että Takahashi ei pakosti muista aikaisempia suunnitelmiaan, kun aikaa on jo kulunut näinkin paljon.

Neljännessä luvussa ollaan "nykyajassa" eli Riki on taistelemassa Akakabutoa vastaan ja Daisuke on hypännyt Ginin kanssa moottorikelkkaan. Viidennessä luvussa onkin sitten tuttu kuva, joka löytyy pokkaristakin.

Kuvat ovat Jumpeista vol. 51 ja 52 vuodelta 1983 sekä 1&2(yhteispainos) ja 3 vuodelta 1984.

Orion Anime Japan2014 -tapahtumaan!

Bongasin tällaisen ilmoituksen Orionin kustantajan NihonBungeishan sivuilta:

Linkin takaa löytyy tiedote, jonka käänsin Google translaattorilla englanniksi, kun suomesta nyt ei saanut mitään selvää:

Notice of Participation in Anime Japan2014

Be held at Tokyo Big Sight on March 22-23 days and the coming events of Japanese animation world's largest "Anime Japan2014", also Nihonbungeisha Co., Ltd. will exhibit it has borrowed the corner booth of ADK.

On that day, around the introduction of the classic anime cartoon entertainment departure of "Ginga Densetsu WEED", will be on display and sale of our comics work expectations for animated increases.

By all means, please drop in to our corner Those visiting the "Anime Japan2014"!


Vapaasti suomennettuna tuossa sanotaan Nihonbungeishan osallistuvan japanilaiseen animetapahtumaan "Anime Japan2014" omalla kojullaan, jossa olisi näytillä Ginga Densetsu Weed -sarjaa ja pokkareita myynnissä tavoitteena, että kiinnostus sarjan animointia kohtaan kasvaisi.

Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta eikös tämä tarkoita, että Orionin animoimista ollaan nyt vakavasti harkitsemassa?! Tässähän ihan innostuu asiasta!

Miksi en pidä GDW:stä?

Ehdinpäs jotain tännekin kirjoittamaan. Blogi ei ole suinkaan kuollut, vaan minulla on kädet täynnä gradusta stressaamista, ettei paljoa ole tullut Gingaa mietittyä. Voin luvata, että sama meno jatkuu koko kevään ajan. Kuvia olen taas nappaillut, joten voi olla, että blogi pysyy niiden avulla pystyssä. :o)

Seuraavasta tekstistä paistaa hyvin läpi, että olen hieman vanhempi Gingalukija (23v.) ja odotan seuraamiltani sarjoilta esteettisyyden lisäksi myös sisältöä, jotta niistä pitäisin.

Gingasaagasta olen enemmän Hopeanuolen kuin Weedin ystävä. Ihan blogini nimeä miettiessä päädyin Hopeanuoliblogiin, suurimmilta osin sen takia, että halusin mahdollisimman suomalaisen nimen blogilleni ja Gingablogi ei sopinut tähän logiikkaan (ja muuhun mielikuvitus ei tuolloin riittänyt). Tiesin myös, että suurin osa höpinöistäni tulee liittymään Hopeanuoleen ja niin on tähän mennessä käynytkin.

Weediä olen seurannut koko suomennoksen ajan ja monta kertaa olen ostanut pokkarin heti ilmestymispäivänä. En kuitenkaan ole tykästynyt sarjaan samalla tavalla kuin Hopeanuoleen. Tämä menee vähän nostalgian piikkiin, mutta yksi syy on varmasti, että minulla ei ole mitään erityisiä muistoja GDW:stä ennen suomentamista. Weedistä olin kuullut joskus leikkaamattoman Hopeanuolen julkaisun tienoilla, kun jopa vähän pyörinkin netissä etsien Hopeanuolesta tietoa. Tarina kuulosti silloin kiinnostavalta, mutta Weedistä ei ollut silloin vielä ilmaantunut animea ja pelkkien spoilerien lukeminen ei innostanut minua, joten Weediin tutustuminen jäi siihen.

Animen julkaiseminen tästä pari vuotta myöhemmin jäi minulta hyvin pimentoon. En muista mitä kautta tästä sain tietää, mutta julkaisemisesta oli kulunut jo useampikin vuosi, kun joku kesä Youtubesta katsoin jaksot rosoisella kuvanlaadulla. Sen jälkeen ei tehnyt mieli katsoa sarjaa enää toistamiseen. Pokkarien suomentaminen innoitti lainaamaan levyjä kirjastosta, mutta vieläkään en ole saanut hankittua Weed-animea omakseni, vaikka boksit ovatkin halpoja nykyään. Itse asiassa mietin enemmänkin ostavani uudestaan Hopeanuolen leikkaamattoman boksin, kun omani pahvikannet ovat kolhiintuneet ja olen boksia vähän teippaillutkin sieltä täältä.

Myöskään Weedin tarina ei innosta samalla lailla kuin Hopeanuoli. Hopeanuoli-pokkarin saatuani käsiin luin sen yleensä neljä kertaa kuukauden aikana, ennen kuin sain siitä tarpeeksi. Weed-pokkarin luen yleensä kerran ja unohdan sen kuukaudeksi paperipinon alle, ennen kuin se päätyy kirjahyllyyn. Viimeisimmät pokkarit olen sentään jopa kahdesti lukenut, mutta kauaksi jäädään Hopeanuolen takaisesta lukutahdista. Tällä hetkellä en oikeastaan ole kiinnostunut kenenkään hahmon liikkeistä, sillä minulla ei ole yhtään lempihahmoa Weed-sarjassa, kun taas Hopeanuolessa niitä on useampikin ja Riki näistä kaikkein kiinnostavin. Useammassakin sarjassa olen kiinnostunut vähäeleisiin hahmoihin, jotka eivät paljoa paljasta ajatuksiaan ja tunteitaan, mutta jotka ovat myös karismaattisia ja kokeneita. Paras esimerkki tästä olisi Inuyashan Sesshomaru, johon tykästyin kovasti sarjan luettuani. Myös älykön roolia vetävät hahmot kiinnostavat minua, esimerkiksi Criminal Mindsin Dr. Spencer Reid oli sarjan alkukausina yksi kiinnostavimmista tv-hahmoista, joita tiesin. Vähän hyppäsin aiheesta, mutta tällaisia hahmoja ei löydy Weedistä ainakaan minun makuuni. Jerome tai Tesshin olisivat lähellä "kriteerejäni", mutta pidän kumpiakin liian yksiulotteisia, "yhden tarkoituksen"-hahmoina, joita Weedissä vilisee. Enkä koskaan ole päässyt kunnolla sisälle näiden ajatusmaailmaan. Jouji on myös kiinnostava, mutta harmittavan vähän sillä on osaa koko sarjassa. Aioin silti hankkia tulevat Weedit ja odottelen, kun saadaan lisää hahmoja kuvioihin, että löytyisikö niiden joukosta enemmän minun tyylisiäni hahmoja.

Jos nyt vielä sanoisin sanasen Takahashin kehittyneestä tarinankerronnasta. Tykkään paljon kummastakin piirtotyylistä, mutta kerrontatyyliltään Hopeanuoli vie kyllä voiton. Yksi muutos, mistä en ole tykännyt Weedissä, on kertojan roolin kasvaminen. Vaikka kertoja vie tarinaa sulavasti eteenpäin, niin joissain kohdissa tykkäisin itse miettiä hahmojen motiiveja ja syitä teoilleen ja sanoilleen, mutta yleensä kertoja "paljastaa" taustat reaktioille. Tästä näkökulmasta minulla on paljon syvällisempi suhde Hopeanuoleen kuin Weediin, joista jälkimmäisestä on tullut minulle enemmänkin viihdettä, jonka aikana voi heittää aivot narikkaan. Hopeanuolen tarinan aikana saatoin palailla osia taaksepäin ja kehitellä itse hahmojen persoonaa, joka sitten korjaantui tai täydentyi tarinan aikana (Inuyashassa on itse asiassa sama juttu). Weed on juoneltaan, rakenteeltaan ja teemoiltaan Hopeanuolta onnistuneempi ja hahmokaarti on paljon laaja-alaisempi Hopeanuoleen verrattuna, mutta sarja ei ole onnistunut tekemään minuun syvällistä vaikutusta.

Ja taas mainoksia

Kaikki mainokset ovat sattumoisin vuodelta 1985. Kaksi ensimmäistä volumeista 19 ja 20, Benizakuran tapaamisen ajoilta. 100-luku oli taas volume 49.

1984 vuodeltakin etsin mainoksia, mutta minun kappaleissani ei yhtäkään hopeanuoliaiheista näkynyt. Vähän kylläkin näkyi muitakaan. Sonyn Walkman-kasettisoitin näköjään löi itsensä '84-vuonna läpi, sillä siitä vasta mainoksia löytyi ja yhdessä mangasarjassakin näitä käytettiin. :o)

Hopeanuoli-urheilupyyhe:

Hopeanuoli-pussi:

Viimeisenä on Hopeanuolen 100. luvun ja animen kunniaksi tehty pinssi(?) ja collegepaita. Gollegepaidan kuva on vähän huono, mutta siinä taitaa olla Gin keskellä ja sen ympärillä muita. Ainakin tiikeriveljekset ja Smithin oli tunnistavinani.

Pinssin Gin näyttää olevan '85-vuoden volumen 19 kansilehdestä otettu:

Orionin 1. lukua lukemaan!

Ei oikeasti pitänyt kirjoittaa, mutta kun nämä taas löysin, niin ajattelin jakaa eteenpäin.

 

Weedin ja jatkosarja Orionin julkaisijan Nihon Bungeishan sivuilta voi katsoa ensimmäiset luvut heidän lehdissään ilmestyneistä sarjoista. Löysin listalta Weedin ja Orionin ensimmäiset Manga Gorakussa ilmestyneet luvut, ja niistä linkit alla.

Orionin 1. luku

Weedin 1. luku

Luvut ovat Adobe Flash Playerissä, jonka pitäisi näkyä kaikilla koneilla, missä vain on Adobe päivitettynä.

Lukusuunta on oikealta vasemmalle ja samaan suuntaan sivutkin vaihtuvat, mutta alla olevat nuolinäppäimet ovat taas "eteenpäin" ja "taaksepäin". Joten kääntääkseen sivua vasemmalle, joutuu painamaan oikealle menevää nuolinäppäintä eli "eteenpäin"... Sekavaa ainakin minun mielestäni. Helpommalla pääsee klikkaamalla aina sivun kohdalta, minkä haluaa kääntää.

Nuo ovat siis vain ensimmäiset luvut, ei koko ensimmäinen pokkari, kuten ekasta sivusta voisi päätellä. Orionia luvussa on noin 50 sivua ja Weedissä 30 sivua. Mukavaa, että Orionin ensimmäiset sivut ovat vielä säilyneet värillisinä.

Tätä laillisemmin Orionia ei voisikaan netistä lukea. :o)

Moon kid

Kansi, alakulmassa Moon kid

Alun perin Moon kid ilmestyi Weekly Shonen Jumpin Summer Special -lehdessä vuonna 1987. En oikeasti ajatellut tätä hankkia, mutta Jumppien spesiaalinumeroita tulee harvoin vastaan, joten ajattelin katuvani, jos en käytä tilaisuutta hyväksi. Moon kid on Takahashin lyhytsarja. Se on julkaistu myös Yamaton pokkarien yhteydessä 1. julkaisun 26. osassa ja 2. julkaisun 14. osassa.

 



Kansilehti



Tarina oli oikeastaan parempi kuin oletin ja pelkällä kuvalukemisella ymmärtää yllättävän paljon tapahtumista. Nimestä ei voi heti päätellä, että kyseessä on länkkäri. Joitain sanoja ja henkilöitä sain käännettyä, mutta ei kannata ihan sokeasti luottaa kaikkeen, mitä täällä höpötän. Tarina on 49 sivun pituinen ja aika tapahtuma rikas, minkä voi päätellä tämän postauksenkin pituudesta. Huomasin muuten, että jotkin ääniefektit oli kirjoitettu englanniksi. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään logiikkaa, sillä jopa samassa ruudussa saattoi olla toinen efekteistä englanniksi ja toinen katakanoilla. 

 



Tarina alkaa vuodesta 1871 Amerikan villistä lännestä. Japanilainen perhe: isä, äiti ja poika matkustavat höyryjunassa. Saattavat olla jotain ninjasukua, myöhemmin miehen taistelutaidot viittaavat siihen ja heillä on mukanaan suden näköinen koira, Moon, joka kantaa miekkaa selässään.

 

Matka keskeytyy, kun rosvojoukko hyökkää hevosilla liikkuvan junan kimppuun ja alkavat ampua. Radalle oli kasattu puunrunkoja ja kiviä, mihin juna törmää ja matka pysähtyy siihen. Rosvot ampuvat säälimättä kaikki tielleen osuvat matkustajat, niin miehet kuin naiset. Rosvot lähtevät etsimään jotain ryöstettävää junanvaunuista, kun aikaisemmin mainittu japanilaismies tulee vaunusta ja surmaa miekallaan sisään pyrkivän rosvon. Toinen mies saa puukosta otsaan ennen kuin ninja pääsee hevosen selkään ja siitä alkaa takaa-ajo. Moon hyppää vaunun katolta yhden rosvon kimppuun sivaltaen omalla miekallaan tältä pään ja käden poikki.

 

Ninjaisä pitää puoliaan rosvoja vastaan ja saa vastustajakseen joukon pomon, Fred Gordonin. Gordon on nostamassa asettaan ampuakseen, mutta ninjan heittämä heittotähti osuu Gordonin käteen ja ase tippuu. Ninja näkee tilaisuutensa tulleen ja on hyökkäämässä Gordonia päin. Gordonin vartalo on puoliksi viitan peitossa, joten ninja ei näe vasemman käden revolveria, vaan luodit lävistävät hänet ja ninja kaatuu maahan kuolleena. Moon raivostuu tästä ja hyökkää itsekin, mutta saa lennossa luodin naamaansa.

 

Vaunusta alkaa kuulua japanilaisen perheen pojan itkua, minkä rosvot kuulevat. Vanhemmat kutsuvat poikaa vain nimellä Kid. Gordon ottaa pojan äidin mukaansa ja ampuu Kidiä rintaan. Rosvot jättävät junan ja ruumiit ja naamioivat joukkosurman intiaanien hyökkäykseksi.

 

Moon virkoaa rosvojen lähdettyä. Luoti oli vain raapaissut sen oikeaa silmää. Moon löytää isäntänsä kuolleena ja ensimmäistä kertaa tarinan aikana se selvästi puhuu, vaikkakin itsekseen. Vaunusta Moon löytää Kidin, joka selvisi vammoitta (luoti näkyy rintataskun kohdalla, mutta en tiedä, mikä sen pysäytti). Moon rohkaisee poikaa ja he lähtevät vaunusta erämaahan.

 

Seuraavaksi siirrytään 10 vuoden päähän vuoteen 1881. Gordon on päässyt varmaankin kepulikonstein pienen kaupungin sheriffiksi ja pitää kaupunkia vallassaan. Sheriffin toimiston katolla kaksi tummaa hahmoa, Kid ja Moon juttelevat(!). He ovat valmiita kostamaan 10 vuoden takaisen junaryöstön.

 

Täydenkuun aikaan teräväkärkinen sulka lentää Gordonin kasvojen vierestä, mistä Gordon kimpaantuu ja lähtee kadulle kiväärin kanssa vaatimaan syyllistä esiin. Kid on katolla haastamassa Gordonin ja muistuttamassa tätä 10 vuoden takaisista julmuuksista. Myös Moon ilmaantuu ja Gordon yrittää ampua sen, mutta Moon väistää luodin taidokkaasti. Gordonin miehet saapuvat paikalle ja Moon ja Kid menevät piiloon.

 

Moon ja Kid hoitelevat viekkaasti miehet yksi kerrallaan. Tilanteen rauhoituttua Gordon potkaisee vauhdilla yhden miehistään piilosta kadulle syötiksi. Aluksi Kidiä ei näy, hän olikin kaivanut kuopan maahan, josta Kid yllättää miehen ja saa tästä otteen. Gordon yrittää ampua Kidin takaapäin, mutta Kid käyttää otteessaan olevaa miestä kilpenään. Luodit kuitenkin läpäisevät miehen ja Kid haavoittuu eikä jaksa nousta. Moon ryntää apuun ja Gordon ampuu sitä takajalkaan. Tämän jälkeen Gordon alkaa mäiskiä Kidiä revolverinsa käsiosalla. Kid on maassa haavoittuneena selkä Gordoniin päin. Kid muistelee äitiään ja isäänsä ja päättää ettei luovuta vielä. Kid kantaa ranteissaan sulka-aseitaan, jollaisen hän ottaa suuhunsa ja sylkäisee suoraan Gordonin oikeaan silmään. Gordon hämääntyy vähäksi aikaa, jolloin Kid pakenee viereiselle kujalle. Gordon seuraa perässä valmiina tähtäämään. Kuja on kuitenkin tyhjä ja ennen kuin Gordon huomaa katonrajassa roikkuvan Kidin, Kid on jo laukaissut aseensa ja luoti osuu suoraan keskelle otsaa. Gordon jää kuolleena makaamaan. Kid ja Moon lähtevät tyytyväisinä pois.

 

Kyläläiset löytävät Fred Gordonin nostettuna aitaa vasten kyltin kanssa, missä kerrotaan Moon Kidin rankaisseen häntä junaryöstöstä ja 53 ihmisen murhaamisesta.

 

Rankan tarinan jälkeen loppukevennyksenä, että lehdessä mainostettiin t-paitoja Moon kidin kuvalla! 

Outoa, että 50 sivun sarjaa lähdetään tuotteellistamaan. Tästä tulikin taas mieleen, että pitää koota lisää Jumppien mainoksia Hopeanuolituotteista, kun niitäkin on löytynyt edellisten jälkeen lisää Jumpeista.