GNG:n eri julkaisut vertailussa

Onneksi en ole tänne suureen ääneen kailotellut, etten näe mitään järkeä ostaa jokaista Ginga julkaisua, kun tarina ei niissä miksikään muutu. Olen oikeastaan vieläkin samaa mieltä, mutta jonkinlaisena Gingafanina halusin tietää lisää näistä pokkareista. Käytän Gingapedian GNG-julkaisujen numerointia ja kaikkia kansia saa ihastella täältä.


Pari kappaletta olen omistanut Hopeanuolen viidennen, kuudennen ja seitsemännen julkaisun kirjoja, mutta nämä eivät ole paljoa kiinnostaneet pitemmän päälle. Seitsemännestä julkaisusta olen säästänyt seitsemännen kirjan, koska siinä on julkaisun yksi parhaimmista kansista. Julkaisujen välillä pomppimisen jälkeen päädyin kuitenkin keräämään 4. julkaisua. Vielä puuttuisi viimeinen kirja, mutta ei minulla ole kiire tuota saada.


4. julkaisua (viimeinen osa uupuu)

Neljännen julkaisun kerääminen ei ollut minulle itsestäänselvyys, sillä en ole julisteiden perään (yhtäkään ei löydy seiniltäni) ja värisivut löytyvät Jumppien kautta (4. julkaisun 1. ja 3. kirjassa on värisivuja). Näissä varmaankin ratkaisevinta on ollut näiden puhelinluettelokoko, kansitaide ja se, että sisältöön on panostettu muutenkin enemmän kuin pelkästään julisteiden osalta. Ainakin muissa julkaisuissa, mitä olen nähnyt, luvut ovat täysin samat kuin suomijulkaisussa. Neljännessä julkaisussa lukujen aloitussivuja on korvattu toisilla (mistä minä pidän) ja tähän julkaisuun on myös lisäilty joitain hahmoesittelyitä ja juoniselostuksia. Joistakin (4. ja 5. kirja ainakin) löytyy myös ristikko ja hieman fanitaidetta.

<3 (5. kirja)

Viidennestä julkaisusta ei löytynyt mitään ekstraa ja julkaisu on normipokkarin kokoinen ja paksuinen. Kuudennessa julkaisussa kahdessa ensimmäisessä painoksessa ei myöskään löydy mitään, mutta kolmannessa painoksessa on neljän ensimmäisen pokkarin lopussa pari sivua mallikuvia, ja seitsemännestä ja kahdeksannesta osasta löytyy Takahashin haastattelu. Kannetkin ovat varsin hienot ja nämä ovat myös sopivan paksuja.

Seitsemännestä julkaisusta löytyy viidestä ensimmäisestä kirjasta (taas puhelinluettelopainos) juliste ekstrana. Viimeisistä kolmesta kirjasta, jotka ovat sitten jo paksumpia, löytyy pari värisivua. Näihin värsivuihin olin kuitenkin pettynyt, sillä kuvat oli otettu aikaisemmista julkaisuista. Seitsemännessä kirjassa värisivuun on yhdistelty huonosti kuvia neljännestä julkaisusta. Samassa kirjassa oli lopussa myös aukeama japanilaista fanitaidetta.

7.julkaiun 7. kirja

Samaisen kirjan värisivu

Kolmea ensimmäistä julkaisua en ole livenä nähnyt, mutta ymmärtääkseni näissä ei ole mitään ekstraa. Nämä ovat kuitenkin normipokkarin kokoisia ja ne ovat julkaisuista varmastikin helpoiten saatavissa ihan Suomestakin. Lisäksi aika halpoja. Muiden julkaisujen saatavuus vaihtelee. 4. julkaisua näkee aina tasasin väliajoin myytävänä ja taitaa olla kallein julkaisu (50€-yli 100€). 5., 6. ja 7. julkaisut ovat harvinaisia Japanissa asti. 6. julkaisua (3. painos!) on näkynyt jo jonkin aikaa Ebayssä myytävänä ~20€ kappale.

(Ja en yhtään tiedä, miten sain kuvat kahdella eri tavalla vierekkäin, mutta en niihin enää koske, kun pysyvät paikallansa.)

Mainostauko

Vaihtelun vuoksi aattelin kertoa nyt hieman mainoksista. Shonen Jumpeissa on aina joissain painoksissa arvontapalkintojen mainoksia tai Jumpin omia tuotteita, joissa on Hopeanuoli-aiheisia kuvia.

Kaivelin hieman Jumppejani ja löysin varsinkin 86 vuodelta, animeajoilta muutamia palkintoja. Tekstistä en mitään ymmärrä, mutta kyllä numerot tunnistan, joten olen ajatellut, että näitä on ollut rajoitetusti saatavilla. Alla olevassa kuvassa taitaa näkyä Takahashin nimikirjoitus, avaimenperä ja jonkinlainen teline.

Seuraavassa kuvassa on rannekello, jossa on keskellä kuva Ginistä. Tämä taitaa olla Shonen Jumpin omia lukijakilpailuja, sillä samalla sivulla oli muistakin sarjoista tehtyjä kelloja. Alemmassa taas on Hopeanuolen 150. luvun kunniaksi tehtyjä palkintoja: LP-levy, laskin ja ompeluvälinesetti.Tuota LP-levyä näkee vieläkin japanilaisessa huutokaupassa Yahoo!Japan:issa. Kalliilla on tainnut aina mennä, jopa yli 100 €:lla. Näistä en ole muita nähnytkään myytävänä.

 

Hakugin no Teiou

Japaninkielen hallintani rajoittuu suurimmaksi osaksi merkkien tunnistamiseen eli en oikeasti "lue" japania, vaan jos eteen laitetaan Ginga tai Yoshihiro Takahashi japaniksi kirjoitettuna, pystyn ne tunnistamaan. Mutta yritän parhaani "kuvalukea" tarinaa.

Yamato ja Ryou

Kansi

Ennen Hopeanuolta Takahashi oli jo aloittanut toisen koirasarjakuvan: Shiroi Senshi Yamaton. Yamato oli selvästikin suosittu ja koiratarinat tuntuivat kiinnostavan japanilaisia, että Yamatosta julkaistiin vielä kaksi lyhyttarinaa päätarinan vielä jatkuessa. Toinen Yamaton lyhyttarina on nimeltään Hakugin no Teiou. Englanniksi Google translaattori käänsi tämän Emperor of Silver Blaze (= Hopean hohteen keisari). Tästäkin olen hankkinut lehtiversion, mutta tarina löytyy Gingapedian mukaan myös Ama Takeru Tokin kolmannesta osasta. Hakugin no Teou on julkaistu alunperin Monthly Super Jumpissa vuonna 1983 helmikuussa. Mikä minulla kiinnitti silmään, niin tässä on Yamato päässyt kanteen ja pari ekaa sivua ovat värillisiä. Tarinassa on yhteensä 35 sivua.

Juoni:
On talvi ja aikamoinen lumimyrsky. Koiranulkoiluttaja törmää ulkona kahteen mieheen ja näiden kolmeen dobermanniin. Dobermanneilla on vielä todella vakuuttavat piikkipannat kaulassa, joten ilmankos tämä koiranulkoiluttaja pelästyy näkyä. Alla vielä sivut tästä:

Sitten tapahtuukin aikahyppy Yamaton ja tämän omistajan Ryoun kotiin. Kaksi poliisia on saapuneet varoittamaan hyökkäyksistä koirien kimppuun, joissa koirilta on löytynyt outoja viiltohaavoja ympäri ruumista. Eivät kuitenkaan tunnu pitävän tapahtumia vakavana.

Hayate (Yamaton veli; valkoinen koira, jolla vasemmassa silmässä arpi) ja tämän omistaja Kenichi ovat tarpomassa lumihangessa vastatuuleen (pullo kourassa :o)), kun törmäävät samoihin miehiin ja heidän dobermanneihinsa. Kenichi ja Hayate eivät kuitenkaan peräänny uhkaavaa näkyä, vaan Hayate hyökkää kaksipäisellä teräaseellaan yhden dobermannin kimppuun ja sivaltaa tältä korvan. Toinen miehistä kutsuu koirat takaisin ja lähtee juoksemaan pakoon. Toisella miehellä taas on miekka mukana ja yrittää sillä huitoa Hayatea, kuitenkaan osumatta.

Kenichi käy Ryoun luona kertomassa kohtaamisesta, ennen kun menee kotiinsa odottamaan Hayaten paluuta (Lähti varmaankin seuraamaan kaksikkoa). Kello on jo yhdeksän ja taivas on pimeä, kun Hayate tulee kotiin pahoin haavoittuneena. Ryou ja Yamato tulevat paikalle ja Yamato nuolee Hayaten haavoja. Kenichi on raivoissaan koiransa kohtelusta ja lähtee Hayaten näyttäessä tietä kostoretkelle. Yamato ja Ryou päättävät seurata heitä.

Dobermannien omistajat löytyvät syrjäisestä mökistä. Heillä on myös yksi mies sidottuna sekä koiria häkeissä. Dobermannit huomaavat Yamaton ja muut, joten poikien täytyy toimia nopeasti. Jollain konstilla he saavat tukin tai ison polttopuun heitettyä mökin ikkunasta sisään miesten yllätykseksi. Ryou huutelee uhkauksia miehille, jolloin nämä päästävät dobermannit vapaaksi. Yamato ja Ryou juoksevat kauemmaksi mökistä metsän siimekseen, missä Yamato haastaa dobermannit taisteluun.

Kenichi ja Hayate olivat piilossa lumikasan takana ja suuntaavat mökille roistojen seurattua dobermanneja metsään. Kenichi vapauttaa vankina olleen miehen. Ryou valmistautuu metsässä puukalikan kanssa tappelemaan näiden kahden roiston kanssa. Vankina ollut mies kuitenkin tulee väliin ja kolkkaa nämä roistot maahan.Yamato on saanut Ginin tyyliin dobermannin takajalasta otteen ja heittää tämän parin pyöräytyksen jälkeen puuhun, mihin dobermanni jää roikkumaan kaulapannan piikkien iskeytyessä puuhun kiinni. Yamato on kuitenkin pulassa, kun jäljellä olevat kaksi dobermannia hyökkäävät vastakkaisista suunnista. Hayate tulee apuun ja viiltää dobermannien kaulapannat irti. Yamato saa tällöin dobermannin kaulasta kiinni ja pyörimällä kaulan ympäri viiltää sitä pahasti. Dobermannit jäävät uikuttamaan lumeen, kun muut kyläläiset ehtivät apuun. Tarinan lopussa Ryou ja Kenichi saavat vielä kunniakirjat pelastusoperaatiostaansa, jonka pojat hieman noloina vastaanottavat.

Oman mielipiteen tarinasta voidaan kiteyttää yhteen sanaan: tykkäsin. Yamatoon en ollut ennen tätä mitenkään perehtynyt, mitä nyt jotain perustietoa tiesin. Tarinassa oli kuitenkin vähän henkilöitä, joten tätä oli helppo seurata. Juoni oli hyvin yksinkertainen ja aika realistinen. Koska päähahmot on otettu Shiroi senshi Yamatosta, niiltä löytyi omat luonteenpiirteensä, eivätkä henkilöt jääneet mitenkään pinnallisiksi. Kenichistä tuli tarinan pohjalta hyvin suomalainen kuva jöröstä metsämiehestä, joka on kenties hieman äkäinen, mutta silti hyväsydäminen. Ryou on taas se mukava naapurin poika, joka on aina valmiina auttamaan pulaan joutuneita.

Dobermannit oli todella hienosti piirretty ja todella "aidon" näköisiä ja pelottavia. Sen, että koirat eivät puhu sarjassa, tiesinkin jo entuudestaan. Yamaton huolenpito Hayatesta nuollessa tämän haavoja oli minulle tarinan hellyyttävin kohtaus. 

Benizakuran tarina

Kun Shin Gaiden 1:n kohdalla tuntui olevan paljon häikkää painolaadun kanssa ja tarinoitakin on paljon haukuttu keskeneräisiksi tai ennalta-arvattaviksi (osittain kyllä minunkin mielestä, mutta pidän silti paljon Suruviestin viejistä), niin kakkonen oli selvästi edeltäjäänsä parempi: laadussa ei ole mitään valittamista ja Takahashikin on suunnitellut tarinat huolella. Näinpä siis minun mielestäni. Kakkonen sisältää tarinat Karadari Tomon ja Benizakura. Suomalaiseen versioon lisättiin vielä Shin Gaiden Remix:ssä julkaistu tarina Ginga Retsuden Ganin.

Ajattelin lähteä purkamaan tarinoita omaan tapaani alkuperäisjulkaisujen kautta, joten silmätikuksi päätyi tällä kertaa Benizakura, koska tästä minulta löytyy ensimmäinen luku Business Jumpista (BJ). Benizakura ja Karadari Tomon on kummatkin julkaistu BJ:ssa vuonna 2010 ja samana vuonna aloitettiin myös Anju to Jiromarun julkaisu, joten Takahashillaa oli hyvin kiireinen vuosi. Benizakuran ensimmäinen luku on numerossa 15.

Tässä ei mitään ihmeellisempiä värisivuja ole. Sama kansilehti on värillisenä myös pokkarissa (ainakin suomalaisessa) ja taisi olla myös Remix:in kannessa. Toisena värisivuna on tarinan ensimmäinen varsinainen sivu, jossa koirat hyökkäävät Mosan kimppuun. Hopeanuolessa Mosalla ei taida olla valkoista kaulusta, vaikka tässä onkin. Meteor Ginin mukaan Mosa on Madaran tapaan sepelkarhu, jolle tuo valkoinen kaulus kuuluisi, mutta ei taida kummallakaan sitä mangassa tai animessa olla...

Tarinasta voisin sen verran sanoa, että lopulta se oli koskettava. Hieman kammoksuttavakin, kun Benizakuran tajunnan menetys näytettiin myös. Itseäni ainakin hirvittää kuolla hukkumalla. Benizakuran nuoruus oli kerrottu enemmänkin ihmisten näkökulmasta, ja miten he reagoivat Benizakuraan sen kasvaessa: ensin ovat huomioimatta ja sitten haluavat ostaa Benin miljoonilla jeneillä. :o) Benizakura ei oikeastaan "kasvanut" henkisesti taistelijaksi, vaan se osasi ensimmäisestä taistelusta lähtien purra juuri oikeaan paikkaan ilman esimerkkiä tai kokemusta. Benin ajatuksia ei itse paljoa selitelty, joten se tuntui antavan todella tyhmän kuvan Benizakurasta, kun se katselee vain muualle kun sitä isompi koira kävelee ohi.

Tästä selvisi kuitenkin todella paljon taistelukoirien elinkierto aina pennusta vanhukseen ja kuinka Benizakura päätti, että hän ei kuole ihmisten haluamalla tavalla pentujen leluna arvonsa menettäneenä, vaan oikeana taistelijana. Oikeastaan aika kiinnostava tarina, vaikkei minun mielestäni mitenkään syvällinen.

Huomenna sitten postausviikon viimeinen postaus. Sunnuntai kun on pyhitetty lepopäiväksi. Hyvin näköjään jaksoin tämän viikon pakertaa. Huomenna olisi sitten jotain todella mukavaa aiheena. :o)

Kukas se tässä?

Tässä olen jo vähän aikaa ihmetellyt yhdessä kannessa (vuoden 1984 nro 49) olevaa koiraa alalaidassa. Ko. ruskea-valkoinen koira löytyy ympyröitynä kuvasta:

Minulla oli pitkään omat aavistukseni, kuka siinä on, mutta en mennyt vannomaan. Kannessa on toki muitakin koiria, jotka eivät ole missään suuressa roolissa eikä niitä ole nimetty. Joten tämäkin voisi hyvin olla jokin randomkoira. (Tämä kansi on muuten Hopeanuolen 50. luvun kunniaksi julkaistu ja tässä on myös värisivuja Akamen hyökätessä kougien kimppuun, jotta Gin ja muut saavat yrtit vietyä Benille ja muille myrkkyansaan joutuneille.)

Tämä koira osui silmääni vielä kerran, kun lauma on hylätyllä laivalla katselemassa Shikokun saarta. Akamen vierestä löytyy samannäköinen koira:

Eiköhän se ole sama koira vielä joka on mukana Suuressa taistelussa. Tästä minulla on vahvat epäilykset, että kyseessä on Great:

 

 

Animessa hänen turkki oli oudon vihreän sekoitus, joten en heti uskaltanut mennä väittämään, että kyseessä on sama koira. Varsinkin ensimmäistä kertaa ilmestyessään Hopeanuolipokkarissa Great näytti enemmänkin basenjilta kuin tanskandogilta (?). Mm...Meteor Ginin mukaan rotu on tuntematon, mutta joka tapauksessa Greatin pää on jykevöitynyt alkumetreistä. Keskimmäisessä kuvassakaan väritys ei ole ihan kohdillaan, sillä mustavalkokuvissa Greatin leuat ovat myös tummemmat, jolloin vain kuonon yläosa on vaalea. Kansikuvassa näin taitaa olla kuitenkin olla.

Muuta sanottavaa minulla ei kylläkään hahmosta ole. Ei paljoa tarinassa puhu ja usein ei ole edes piirretty, vaan pulpahtaa aina jostain. Minulle oli ainakin yllätys, kun koira yht'äkkiä oli jo Satsumassa Bemua vakuuttamassa mukaansa, vaikka en huomannut Greatin edes uineen Shikokuun muiden mukana.

Kuvapostaus

Viimekertaiset esittelyt ovat liittynyt susiosaan, joten päätin esitellä tällä kertaa yhden Hopeanuolen alkupään seikkailuista. Kyseessä on tällä kertaa karhunkaato yhdessä Johnin kanssa.

Gin näyttää tässä aloitussivussa söpön pentumaiselta, mutta John on jotenkin epäonnistunut. Takahashilla taisi olla huono päivä tätä piirtäessä, kun piirsi Johnille noin pienet silmät ja tasapaksun eturuumiin. John on kuitenkin muuten tässä lukussa ihanasti piirretty.

 

 

Tarkkasilmäiset näkivät jo mistä luvusta on kyse. Luku alkaa Johnin hyökätessä Akakabuton pennun kimppuun ja jää jännittävään paikkaan, kun Gin ja Daisuke huomaavat tumman hahmon työntyvän esiin metsästä...

 

 

 

 

Business Jump - Shin Gaidenien lähteillä

Tätä aihetta olen suunnitellut siitä lähtien, kun aloin blogia kirjoittaa, mutta aloittaminen venähti, kun tuli aina uusia aiheita mieleen.

Takahashi on viiden viime vuoden aikana tehnyt lyhyitä Hopeanuoleen liittyviä tarinoita, jotka on sittemmin koottu Shin Gaideneiksi. Nämä on alunperin julkaistu Business Jump nimisessä lehdessä. Tosin Lonely Ron on julkaistu Monthly Shonen Sunday -lehdessä.

Business Jump on kuukausittain (Wikipedian mukaan, mutta pikemminkin semikuukausittain: n. 20 lehteä vuodessa) ilmestyvä lehti, joka kuuluu samalle yhtiölle kuin Shonen Jump, missä Hopeanuoli ilmestyi. Sen kohderyhmään kuuluu 20-30 vuotiaat työssäkäyvät miehet (Wikipedian mukaan). Omasta mielestäni ei niin rivo kuin Manga Goraku (pursuaa seksiä ja väkivaltaa; mitä Weed tässä lehdessä oikein tekee?), joka taas on tarkoitettu vanhemmille miehille.

Minulle tärkein Business Jumppi on vuoden 2009 nro 8 (kuvassa), jossa on Suruviestin viejien ensimmäinen luku. En oikeastaan tiedä, miksi tämä on minulle tärkeämpi kuin muut. Varmaankin sen takia, että tämä on "normaalein" Shin Gaiden tarinoista ja suoraa jatkumoa Hopeanuolitarinalle.

Suruviestin viejät

 

Suurin osa Shin Gaideneista on kuitenkin tehty jonkin sankarikuoleman ympärille, jolloin palataan menneeseen ja mietitään, mitkä asiat johtivat sankarin viimeisiin tekoihin. Näin ainakin Akatoralle kävi Kain kolmessa veljeksessä, kuten myös Benizakuralle hänen tarinassaan ja Refille Namonaki inu no utassa (suomalaisille omistetussa). Viimeisintä ei olekaan vielä julkaistu pokkarina, mutta Takahashi on paljon lupaillut, että tekee vielä lisää näitä, joten kyllä tämäkin joskus päätyy pokkariksi. Mainitsematta jäi vain Karadaki Tomon, joka on Shin Gaiden 2:ssa.

Namonaki inu no uta on julkaistu vuonna 2011, saman vuoden lopussa Business Jumpin julkaiseminen lopetettiin ja tilalle tuli ymmärtääkseni kahden lehden korvaava Grand Jump. Oletettavasti tulevat Shin Gaiden -tarinat julkaistaan sitten tässä lehdessä. Takahashi on kuitenkin luvannut, että kirjoittaa vielä karjalankarhukoiran sisältämän tarinan ja voisin helposti uskoa sen olevan näitä Sankaritarinoita, mutta menee jo arvailun puolelle.

Purkka iskee!

Aiheena tällä kertaa Gamu eli lunttaamalla oikealta nimeltään Kacchuu no Senshi Gamu.

Tämä tuli ostettua Ebaystä nimellä Gum (=purukumi), mihin postauksen otsikko viittaa. Hieman ehkä heräteostos, kun en suunnitellut tämän ostoa, mutta ihastuin tuohon kansikuvaan. :o) Tämäkin on Weekly Shonen Jump (sama lehti, jossa Hopeanuoli ilmestyi) ja lehti sisältää Gamun ensimmäisen luvun. Yhteensä Gamussa on lukuja suurinpiirtein 15 ja ne koottiin aluksi kahteen pokkariin ja myöhemmissä painoksissa tungettiin yksien kansien sisään. Tarinaan en ole tätä ensimmäistä lukua pidemmälle perehtynyt. Kiatsu kirjoitti joskus selostuksen koko tarinan tapahtumista, mutta putosin aika nopeasti kelkasta. Muistan sarjan henkilöistä nimittäin vain Gamun nimen.

 

Mitä nyt ensimmäisen luvun perusteella voin sanoa, niin Gamu kertoo viisaista ja koulutetuista koirista, joita yksi shinobiklaani käyttivät aseenaan vihollisia vastaan. Asetelma on vähän sama kuin Ganinissa (Shin Gaiden 2:sta löytyy), missä koirat on koulutettu taistelemaan vihollista vastaan miekoin. Gamussa tämä on viety pidemmälle ja koirat pystyvät kommunikoimaan ihmisten kanssa ja niillä oon muitakin erikoisia kykyjä. Yhdestä tulee mieleen Pokemonien hämmennys-isku, jossa tuijotetaan vastustajaa silmiin, kunnes se menee ihan sekaisin. Tai tuota ainakin epäilen, sillä pyssymies, joka joutui kohteeksi ampuikin tuijotuksen jälkeen toverinsa. Koirien älykkyys ja yliluonnolliset kyvyt johtuvat salaperäisestä lääkkeestä, joka ruiskutettiin aivoihin. Meteor Ginissä on yksi kuva tästä ja vähän parempi selostus:

 Ja vielä yksi kuva tästä tuijotuksesta:

 

Takahashi piirsi tämän noin vuosi sen jälkeen kun Hopeanuolen tarina oli saatu päätökseen eli vuonna 1988. Tyyli on siis vielä hyvin hopeanuolimainen ja eritoten Takahashi on saanut Gamun silmiin eloa ja syvyyttä, josta pidän. Ensimmäinen luku ainakin on hieman raaka ja vaudikas, kun kolme koiraa tuhoavat kokonaisen komppanian. Päiden ja raajojen silppominen on kuitenkin tehty hyvällä maulla, että uskalsin lukea loppuun asti. Erittäin mielenkiintoinen tarina. En tiennyt juonesta paljoakaan ja koirat pääsivät jopa yllättämään minut nokkeluudellaan.

 

Vielä en ole tätä tarinaa hankkinut kokonaisena, melkeinpä odottelen, että tämä joskus suomennettaisiin. Komeilee nimittäin minun top-listan kärkessä.

Weed World 1

Kiitoksia niille, jotka ehdottivat postausaiheita viime kerralla! Tulos oli tosin päinvastainen, mitä odotin. Nimittäin aihelista vain kasvoi, mutta sain kuitenkin myös enemmän inspiraatiota näitä tehdä. Aiheiden ehdottelu on vieläkin sallittua ja peräti toivottua.

Syysloman kunniaksi (ei tosin minulla) pidän postausviikkoa eli joka päivä pyrin julkaisemaan yhden postauksen. Aikaisemmin olin jo lupaillut ottaa Jumpeista kuvia, niin teen ainakin yhden kuvapostauksen. Loput sitten valikoituu tässä viikon aikana.

Mutta nyt sitä mitä otsikko lupaa eli Weed World 1 olisi tänään käsittelyssä.

Nyt tulee kyllä hieman tylsä postaus, mitä kaikkea tämä pitääkään sisällään, mutta ajattelin, että se voisi kiinnostaa niitä, jotka eivät tätä omista (minua ainakin kiinnosti tietää). Kirjassa on 335 sivua ja se on taas tätä puhelinluettelokokoa, julkaistu vuonna 2002. Sanoisin, että tällainen "fanijulkaisu": paljon nannaa juuri faneille ja hieman lisätietoa sarjasta ja itse tekijästä.

 

Tuskin mikään yllätys, että heti ensimmäisenä tästä välistä löytyy Weed-paperihahmo ja yksi arkillinen tarroja. Kuvaa en nyt ottanut, kun näistä varmaankin löytyy muualtakin. Yritin itse asiassa skannata paperihahmoja, mutta ei tuo kurja mahtunut skanneriin. Nykyään nuo tosin löytyy Kaksoissolasta... Jospa pääsisin joskus kokeilemaan, miten tuon saisi taiteltua ihan kopiopaperilla (muuhun kun ei ole mahdollisuutta). Ilmoittelen, miten kävi.

Seuraavana löytyy TP-File, jossa on kahdeksan sivua värisivuja (joista kaksi on Taidekirjan mainoksia). Ensimmäisenä tarinana aloittaa Ginga Densetsu Rikin 1. luku.

Yksi TP-File sivu ja GDR

Seuraavana päästään itse asiaan eli Weediin. Aluksi on hahmoesittelyjä ja suhdekartta, jonka jälkeen alkaa Weedin luvut. Lukuja Weed Worldissä on yhtä monta kuin ensimmäisessä pokkarissa. Lukujen välissä on välillä pari sivua fanitaidetta ja -kirjeitä sekä Meteor Ginin tyylisiä hahmoesittelyjä ja joku vs joku taisteluja. Veikkaisin, että välissä oli myös neljä sivua pitkä tarina Takahashin koirasta, Mercedeksestä (musta labbis oli kyseessä ja tämän pennuista). Tämä muistaakseni jatkuu muissa Worldeissa, joten otan kuvan jossain muussa välissä.

Hahmosuhdekartta ja Weedin 1. luku

Japanilaista fanitaidetta

 

Sitten päästäänkin Weed Worldin oudoimpaan antiin, nimittäin Wan Man Show -tarinaan. Se on 15 sivua pitkä koiratarina, joka ei ole Takahashin piirtämä. Aikalailla arkipäivän tarinoita, mitä koiraa lenkittäessä voikaan tapahtua. Tämäkin jatkuu muissa Worldeissa, joten kuva tulossa myöhemmin.

Ja näin tuli mentyä läpi 300 ja risat sivua. Loput Worldit pyrin menemään yhdistellysti läpi, niin ei tule ihan ikuisuun aihe...

5 syytä pitää Gingasta: 2

Palaan taas vanhoihin aloitettuihin aiheisiini eli viisi syytä, minkä takia yhäkin vanhemmalla iällä pidän Ginga-saagasta.

Syy 2: Arvot

Otsikko ei nyt täysin vastaa, mitä hain takaa, mutta tälläinen päätön spekulointi on ihan minulle tyypillistä. :o)

En olisi koskaan kuvitellut pitäväni minkäänlaisesta sotakirjallisuudesta (sitähän Hopeanuoli oikeastaan on). Jälkeenpäin olen myös tajunnut, että Hopeanuoli antaa liiankin ruusuisen kuvan taisteluista. Ajatellaanpa Mutsun valtiaiden liittoutumista Ginin joukkojen kanssa. Ensin Mossin joukot ovat olleet nälkäkuoleman partaalla, Kisaragi on aikaisemmin liittänyt väkipakolla useita muita ryhmiä joukkoihinsa ja kaikki tämä kuitataan yhteisellä karhuretkellä. Todellisuudessa kaikista noista syistä ja toverien menetyksestä olisi syntynyt rähiköintiä ja katkeruutta. Weedissä tämä asia onkin nostettu esille, kun puhuttiin Terryn vaimosta, Lucysta ja kuinka katkera tämä on Kisaragin säilyessä rangaistuksetta Terryn kuoleman takia. Weed sarjana onkin ehkä lähempänä todellisuutta kuin Hopeanuoli.

 

Jos nyt eletään vielä Hopeanuolen idyllisessä maailmassa, niin se on koskettavaa, kuinka entiset viholliset hylkäävät riitansa yhteisen hyvän puolesta. Varsinkin etelässä Akakabuto ei ollut vielä mikään uhka, joten monet liittyivät riveihin hyötymättä siitä itse mitenkään. Tässä asiassa pidän erityisesti Hakurousta. Tyyppi lähti ylittämään meren huhupuheiden perusteella ja otti koko laumansakin mukaan. Hakuroun lauma taisi olla vielä kooltaan suurin, joten sillä oltaisiin saatu kunnon tappelu aikaan Rikin tai Benin kanssa, mutta Hakurou alistui muiden ohjattavaksi, eikä pitänyt itsestänsä suurta meneliä. Juuri tällainen uhrautuvaisuus muiden puolesta ja omien etuuksien tavoittelun unohtaminen kertovat paljon henkilöiden maailmankuvasta ja arvoista.

Lauman piti kasassa suurimmilta osin samat arvot ja ihanteet: toveria ei jätetä pulaan ja toverin henki on omaa henkeä kalliimpi. Ja tarkoitus ei ollut itsemurhaa tehdä, vaan tähän kulminoituu soturien rohkeus, periksiantamattomuus, oikeudentaju ja hyväsydämisyys.

Ilmoituksena vielä, että lisäsin tekstin loppuun tykkäämiskyselyn. Tykkääminen kuten myös kommentoiminen onnistuu myös anonyyminä. Joten jos teillä on omia mielipiteitä, toiveita tai kysyttävää, kommentoikaa vapaasti. Listailin vähän postausaiheita ja pääsin kaksinumeroiseen lukuun, joten ajattelin kysyä, onko kellään toivomuksia tulevista postauksista.

Mitä aiheita nyt on mielessä, niin esittelyitä
 - Shonen Jumpeista (Hopeanuoli)
 - Shin Gaiden tarinoista
 - Joistain Takahashin lyhyistä tarinoista
 - Pari postausta saisin aikaiseksi Yamatosta
 - Weed Worldeista...

Saa myös ehdotella!

Edit. 13.11.13
Tykkäämistoimintoa ei enää löydy.

Anju

Lyhyestä virsi kaunis. Elikkä tällä kertaa teemana Anju to Jiromaru eli käännettynä Anju ja Jiromaru. :o)

 

Anju julkaistiin Monthly Manga Gorakussa (muistaakseni 12 luvussa, korjaan 11). Nimestäkin voi päätellä, että Anjun tapauksessa kyseessä oli kuukausittainen julkaisu ja luvutkin ovat Weedin lukuja pidempiä. Värisivut ovat samat Manga Gorakussa kuin myöhemmin kootussa pokkarissa. Tosin mainostekstit on pokkaria varten poistettu.

Tämä on Takahashin 2010-2011 julkaisema ei-Ginga-aiheinen tarina, jossa päätähtinä ovat ihmiset. Aivan täysin en tätä tarinaa ole ymmärtänyt, joten lukekaa pienellä varauksella.

Anju on nuori tyttö, jonka vanhemmat kuolivat auto-onnettomuudessa ja hän asusti ensin (oletettavasti) sukulaisperheen luona, joka kohteli häntä kurjasti. Anjun isoisä haki tämän luokseen kirves heiluen ja he elivät siitä asti rauhallisesti maaseudulla. Isoisän akita, Yuki saa neljä pentua, joista siniharmaa nimetään Jiromaruksi. Idylli kuitenkin tuhoutuu, kun yhtenä päivänä isoisä, joka on kullankaivaja, ei palaakaan kotiin. Isoisä oli pudonnut jyrkänteeltä ja kuollut. Mukana ollut Yuki haavoittuu myös vakavasti ja kuolee myöhemmin sen jälkeen, kun on selvinnyt takaisin kotiin ja kertonut Jiromarulle onnettomuudesta. Isoisän kuoltua Anju joutuu takaisin sukulaisperheeseen, mutta karkaa aika nopeasti ja tapaa hyväsydämisiä ihmisiä, jotka auttavat häntä parhaansa mukaan selviämään tilanteesta.

 

Koirilla ei ole tässä suurta roolia. Mitä nyt Jiromaru pitää Anjulle seuraa ja toimii jonkinlaisena rohkaisuna hänelle. Koirat kyllä puhuvat keskenään, mutta pysyvät aika usein hiljaa. Loppua kohti ilmaantuu enemmän ihmisiä pahoina aikeinaan, joten putosin hieman kärryiltä mitä tapahtuu, mutta itkin kuitenkin lopussa... Vakava aihe (perheväkivalta), mutta lukemisen arvoinen.